Ylihuomenna menen lopputarkastukseen

Kaksi kuukautta on mennyt jonnekin. Perjantaina on tiedossa lopputarkastus. Lääkäri kyselee olenko ollut tyytyväinen uusiin rintoihin.

Niin olenko ollut. Olen. Mutta se mitä on tapahtunut tänä vuonna kokonaisuudessaan, sitä minun pitää miettiä kahdesti, ellei kolmestikin. Olenko tyytyväinen.

Olen onnellisempi ja onnettomampi kuin vuosiin. Ja onneton todellakin olen ollut. Sen sijaan onnellisuudesta minulla ei ole muistikuvia. Ei sellaisesta onnellisuudesta jota olen saanut kokea viimeisen kolmen kuukauden aikana.

Se ei ole tullut ilmaiseksi. Kaikella on hintansa. En vielä tiedä kuka tästä maksaa. Ilmeisesti minä kuitenkin. Ja pitääkö kaikesta maksaa jokin hinta.

Voiko jotain saada ilmaiseksi, vastikkeetta?

Pienennysleikkaus on nyt osa minua, en edes aina muista enää millaista oli ennen. Miten nopeasti voikaan unohtaa vuosia vaikuttaneen asian. Kun se leikataan sinusta irti.

Voisikohan tätä soveltaa muillekin elämän osa-alueille?

Turinaa tuuteista

Aloin miettiä uusien tuuttien pitkäaikaisia vaikutuksia. Huomasin, että leikkaukseen pääsyn odottaminen, leikkauksen viivästyminen ja uusien aikojen jatkuva sopiminen ovat aiheuttaneet elämääni eräänlaisen sahausliikkeen.

Ensimmäisen kerran vuosia sitten kun olin jonossa, en kyennyt laihtumaan. Elämäntilanteeni ei ollut yhtään tasaisempi kuin nytkään. Koskapa minulla olisi, mutta kuvittelin kuitenkin olevani tasaisessa avioliitossa. Mikään ei varsinaisesti estänyt minua menemästä leikkaukseen. Paitsi se, etten laihtunut ja lopulta se, että jouduinkin menemään kohdunpoistoleikkaukseen.

Olinhan vuotanut leikkausta edeltävien vuosien ajan melkoisesti. Aloin varmasti olla heikko jo ihan sen vuoksi, että kuukautiset kestivät 30 päivää kuukaudessa. Eikä vuoto ollut mitään tiputtamista, vaan verta tuli niin että jouduin käyttämään välillä lasten vaippoja.

Muistan tyttärieni ilmeen kun tulin vessasta ja olin nilkkoja myöten veressä. Sitten vaan peseydyin, laitoin Pamperssin housuihin ja ajoin terveysasemalle. Ja kaavintaan.

Kohdunpoistosta toipuminen oli oma prosessinsa. Haavat parantuivat kyllä hyvin, mutta tietoisuus siitä, että olen omat lapseni tehnyt, oli kuitenkin melkoisen voimakas kokemus. Olin toki jo 36 vuotias, mutta aika moni aloittaa lastenteon vasta tuon ikäisenä. Surutyötä sen suhteen tein vuosien ajan.

44 vuotiaana olen joutunut uudelleen pohtimaan sitä, etten voi saada lapsia. Ei sillä, että ihan oikeasti lapsia ryhtyisin tekemään, vaikka minulla kohtu olisikin. Mutta kohduttomuus sulkee aivan selkeästi pois sen mahdollisuuden, että mahdollisessa uudessa parisuhteessani saisin lapsia. En saa.

Uusia tuutteja odotellessa olen seilannut samankaltaisten ajatusten kanssa. Leikkaushan muutti minut pysyvästi. Jättimäiset rinnat olivat kuitenkin selvä osa minua. On tunnustettava, että yhden kerran peruin leikkausajan ihan siitä syystä, etten ollut varma haluanko muuttua. Syytin työkiireitä, mutta olisi minulla ollut mahdollisuus mennä sinne. En mennyt. En uskaltanut.

Toissa keväänä, kun laihdutin päättäväisesti kesää kohti, ja olin vihdoinkin päättänyt selättää pelkoni leikkausta kohtaan, kävi niin, että leikkaus peruuntui.

Siitäpä sitten riemastuin, ja päätin pistää elämän risaiseksi. Olin ollut monta kuukautta tiukalla ohjelmalla, olin jättänyt suurimman osan hurvitteluista väliin.

Tosin syynä oli lähinnä onneton rakastumiseni, mutta joka tapauksessa.

Sitten, kun sain tiedon siitä, että leikkaus siirtyy ja kaikki suunnitelmat menivät uusiksi, silloin pääsi ihan uusi vaihde elämässä käyntiin.

Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni, ja vanhat tuutit saivat kyytiä. Kunnes loppukesästä aloin olla jo aivan tympiintynyt käytökseeni. Mitkään "iloittelut" eivät kuitenkaan tuoneet helpotusta siihen tosiseikkaan, että olin menettänyt sydämeni miehelle, joka ei minua halunnut.

Tätä jatkui pitkään. Nautin vanhoista tuuteistani, vaikka ne olivat hankalat, aloin tehdä vihdoinkin surutyötä. Päätin päästä eroon onnettomasta rakastumisesta sekä vanhoista tuuteistani. Halusin oikeasti muuttua.

Kun vihdoin pääsin leikkaukseen, olin saanut työstää asiaa vuosien ajan. Leikkauksen jälkeinen elämä on osoittanut, että osaan yhä edelleen hankkiutua hankaluuksiin. Ei siihen tarvita vanhoja tuutteja, vain sama vanha pää. Tunteella elävä pää.

Kaikesta kohelluksesta huolimatta olen muuttunut, olen oppinut sanomaan asioita suoraan ihmisille. Vaikka olenkin solmussa monen jutun kanssa, kaikki osapuolet tietävät olevansa osana tätä tilannetta.

Olen elämäni aikana luopunut aika monista asioista, sekä fyysisistä että henkisistä. Voi olla, että nyt on taas edessä luopumisen paikka.

Yhden asian tiedän jo varmasti.Erehdyin vuoden alussa luulemaan, ettei mies, jonka kanssa tein erään yhteistyösopimuksen, halua nähdä uusia tuuttejani. Tuli yllätyksenä, että hän haluaakin nähdä ne. Tai mikäs yllätys se nyt on. Kukapa ei haluaisi? :)

Vaikka olen todella hankalassa tilanteessa uusien tuuttieni kanssa, olen yllättävän onnellinen. Perin pöljä ihmisenä, mutta valmis vastaamaan teoistani, tulee eteen sitten mitä tahansa. Ja eteenhän tulee. Se on takuuvarmaa.

Huomasin, että minun pitää vaan nyt luopua mahdollisimman monesta asiasta. Kaikista niistä asioista, joihin olen mennyt mukaan silloin, kun elin pätkätyöelämää ja halusin ottaa vastaan kaikki mahdollisuudet.

Olen vuosien varrella lupautunut moneen projektiin mukaan siksi, ettei minulla ole ollut vakituista työtä. En ole tiennyt mikä minusta tulee isona.

Tai kuinka pieneksi haluan tulla.

Nyt tiedän. Olen juuri siellä missä minun pitääkin olla.

Pitikin mennä sanomaan se ääneen

Ai mikä? No, se että MILF saattaa rulettaa. On se kumma, että jos jotain ajattelee, niin seuraavassa hetkessä sitä ollaan sitten korvia myöten tilanteissa.

Jos alkuvuodesta mietin, että millaisen miehen haluan tai että millaista suhdetta en ole vielä koskaan kokenut, niin eikös asioita lapata eteen oikein kahmalokaupalla.

Tässä olisi nyt tätä unelmien miestä tarjolla oikein kaksin kappalein. Sitten olin ajatellut, että millaistakohan olisi olla toinen nainen. Kas vaan. Jos olisin edes yrittänyt OIKEASTI vikitellä varattuja miehiä, ymmärtäisin tilanteen, mutta että ihan puskista työnnetään näitä tilanteita eteen.

Uudet tuutit ovat kyllä osin tekemisissä tämän asian kanssa. En missään nimessä olisi lähtenyt vanhojen tuuttien kanssa parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa minnekään. No nyt tuli lähdettyä. Eikä vain kerran. Höh.

Tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa siltä, että en ollut vain rintani, mutta toisaalta jos minulla olisi ne vanhat tuutit, minua ei olisi arveltu nuoremmaksi, enkä minä (kai) olisi puolestani arvellut naperoa vanhemmaksi.

Aamulla kokeilin pysyykö kynä jo rintojen alla. Ei pysy. Tosi harmi. :)

Alan epäillä että minulta vaihtui myös jotain aivosoluja sillä leikkauksessa. Omatunnon ääni taisi jäädä leikkauspöydälle. Saisikohan sen sieltä takaisin, vai meniköhän se jo ongelmajätteisiin?

Ja mitä tehdä kahdella unelmien miehellä. Varsinkaan kun kumpaakaan ei oikeasti voi saada. Toisesta minut erottaa maantiede, mies on sentäs samanikäinen kuin minä, toisesta ikä ja se että mies on kohtuullisen varattu. Ja jotta soppa olisi täydellinen, minuun on rakastunut mies, joka täytti juurikin 60 vuotta ja hän on myös varattu. Olin luullut että hän olisi se minun varattumies-keissini, mutta en edes ehtinyt kuin ajatella, että voisin kai kokeilla asiaa, niin johan elämä veti maton jalkojen alta.

Taidan olla aikamoisessa kusessa. Varsinkin kun huomaan, että kaikesta huolimatta taidan olla yksiavioista mallia.

Huonompi homma.

Mutta onpahan vuodeosastolla muisteltavaa, jos ei dementia iske sitä ennen.

Sitä ei sitten olla MILF-miehiä.

Olen miettinyt mitäköhän onnistuin keväällä tekemään, kun yksi kesätyöntekijä on ollut niin kovin etäinen minua kohtaan. Ja minä en myöskään ole mitenkään erityisemmin tuppautunut hänen seuraansa.

No, kesä ohi. Kysäisin asiaa toiselta kesätyöntekijältä, joka arveli että koska olen vanha ämmä, ei nuori mies ollut siksi innostunut ottamaan minua vaikkapa Facebook-kaveriksi, vaikka kaikki muut kesätyöntekijät ryhtyivät.

Mikäs siinä. Hyvä että selvisi. Poika ei ole MILF-miehiä. Mietin jo että mitäköhän onnistuin taas suhaamaaan. En mitään. Hyvä.

Toiset tykkää äideistä ja toiset tyttäristä. Toiset pitää pojista ja toiset sedistä ja jotkut kaikista. Onneksi meitä on moneen junaan. Tai suljettuun huoneeseen.

BB on alkanut. Ekat tuutit on jo esitelty.

Tämä mun avautuminen ei ole mitään. Ei mitään. Joten voin rauhassa jatkaa tuutti-juttujani.

MILF saattaa rulettaa.

-> Tänään 30.8. on todettava: M.O.T

Ollaankos sitä valmiina?!?

Kylläpä aika kuluu nopeasti. Uusia tuutteja on testattu aidoissa testiympäristöissä. Sain kuulla testauksen jälkeen, että uudet tuuttini ovat todella mukavat, kuin nuoren naisen rinnat. Tokihan ne ovat,silkkaa täyttä tavaraa. Minähän en voi asiaa kieltää, koska enhän minä itseäni asiassa kehu, vaan loistavaa plastiikkakirurgia. Jonka nimi sattui olemaan Rintamäki. Hassua vai mitä?

Kesä tuli ja meni. Onneksi oli sateista, en joutunut kovasti hikoilemaan uusien arpieni kanssa. Tosiaan. Arvet hikoavat aivan toiseen malliin kuin tavan nahka. Enpä tätäkään olisi saanut tietää, jos en olisi uudessa kuosissa.

Tisseistä on jaksettu jauhaa viime kuukausina vaikka mitä. Nännit livahtelevat puseroista pihalle, kuka tyrkyttää itseään missäkin.

Toisilta on jo tottuneesti alushousutkin jääneet pois ja reva vilahtaa somasti, kun noustaan autoista, helikoptereista ja lentokoneista. Kas, kun eivät mene laskuvarjohyppelemään ilman kalsareita.

Olen minäkin elänyt aikoja jolloin en käyttänyt alushousuja. Kyllä. Olisi kuitenkin kannattanut käyttää. Tai ainakin olen nyt sitä mieltä. Olin joka tapauksessa hyvin tuuletettu.

Tänään on toitotettu siitä, kuinka suomalaisille ei maistu seksi. Minua ei ole varsinaisesti ole koskaan vaivannut haluttomuus, pikemminkin päinvastoin, olen kyllä joutunut kulkemaan kuivikkeet housuissani lähes aina. Yksi syy miksi en voi olla ilman alushousuja liikenteessä :) ...

Vaikka minua vaivasi haluttomuus omassa liitossani, ei minua vaivannut haluttomuus yleisellä tasolla. Ei todellakaan. Mutta ymmärrän hyvin, jos kaikilla ei ole seksi mielessä jatkuvasti. Ei minullakaan ole. Aina. Vaikka olen ehkä helpoin ikinä.

Uudet tuutit ovat aikaansaaneet sen, että olen kuullut aivan vilpittömiä ihmettelyjä iästäni. Uudet tuutit ovat nuorentaneet minua. Olinhan melkoinen mummo jättilolloineni.

Kun siivosin kaksi viikkoa putkeen lomani aikana, tajusin konkreettisesti kuinka paljon vanhat rumpukkani olivat vieneet tilaa. Ne olivat eläneet omaa elämäänsä minun rintakehälläni, aivan kuin olisin kantanut koko ajan mukanani kahta valtavaa vesi-ilmapalloa, jotka hyllyivät ja heiluivat menemään.


Mitäs sanotte tästä laskeumasta? Mummo! Olin kamalimmillani tuossa kuvassa.

Joku innokas kauppaa mainostilaa tuutteihinsa, jokohan se huuto on umpeutunut? Kannattaa ottaa mainostilaa nännien yläpuolelta, koska mainoseurot valuvat konkreettisesti ajan myötä hukkaan.

Tosin Mira-tytsätaisi hankkia rahoilla silikonit. Ne eivät taida valahtaa nilkkoihin ihan heti.
Kas. Tänäänpä olikin itse viihdetilaisuus kohillaan!

Minä en edelleenkään saa kylpytakkia pysymään rintojen avulla kiinni. Harmi.

Tosi harmi :)

Tuuttibuumi, mikä yllätys :)

Äidit ovat innostuneet keskustelemaan tuuteistaan ihan kuvien kera. Loistavaa. Monimuotoisuus kunniaan! Itse päädyin pienennysleikkaukseen, mutta toiset jaksavat uskolla kantaa mukanaan rintarauhasiaan! Voimaa heille!

Ihan kauhulla katselen omia vanhoja kuviani. Kuinka ihmeessä jaksoin kantaa niitä vuosikaudet mukanani! Huh!

Naiset innostuivat paljastamaan rintansa keskustelupalstalla
Suomalaisäidit esittelevät paljaita rintojaan netissä

Se olikin kylpyamme!

Mitään allikkoa eikä suonsilmää ei edes ollut! Muualla kuin omassa päässäni. Tai jos edes sielläkään. Kyseessä olikin myrsky vesilasissa. Ainakin tässä mun mittakaavassa. Mähän kyllä saan vaikka taifuunin desimittaan aikaiseksi, mutta nyt asia ratkesi harvinaisen nopeasti. Ehkä voimme sanoa että olinkin kylpyammeessa. Itse asiassa aika turvallisessa kehikossa, jossa oli hyvä ja lämmin olla, ja kun kylpyvesi ei ollutkaan lämmintä kuten luulin, riitti kun otti tulpan pois ja hups, mä olin kuivilla.

Suunnattoman kiitollinen olen miehelle, joka tyynesti otti vedet pois ja huomautti minulle, että eihän tässä ole kai mitään koskaan ollutkaan ja minä sain helpottuneena todeta että näin on.

En sitten jäänyt kylmissäni sinne ammeeseen vaan nousin sieltä pois. Kävin jo tänään syömässä yhden miehen kanssa ja ensi viikolle olen sopinut seuraavan tapaamisen. Toisen miehen kanssa. Ja ajattelin että jos jatkaisi kesän ajan samaa tahtia. Tulisi harjoiteltua treffeillä käymistä. Siitä mulla on niin kovin vähän kokemusta. Siitä että syödään ruokaa ja keskustellaan. Sen lopun osaan kyllä hoitaa aika hyvin ilman ruokaa ja keskusteluakin. Mutta jos testaisi välillä tätä.

Toisaalta nyt olisi ne uudet tuutit näytettävänä ja koeponnistuksia pitäisi saada kyllä enemmän. Ja jos kovasti syön ja keskustelen, tarvitsen kyllä vastapainoksi liikuntaa. Ehdottomasti.

Ostin tänään uudet liivit, vielä ei ole päästy C-kuppiin. D:t oli ostettava. Mutta nyt sain sentäs tavallisesta alennusmyynnistä alusvaatteita. Sitä ei ole tapahtunut vuosikausiin. Iloisia asioita tapahtuu.

Niin. Jos tuntuu siltä, että haluaa osallistua mun treffitreeneihin, kannattaa varata oma aika. Ja varauksenhan voivat siis tehdä vain ne jotka tietävät kuka olen. Se minimoi hiukan tilauskantaa, muutenhan en tietenkään ehtisi muuta tehdä kuin istua erilaisissa paikoissa syömässä :)

Ja jos olisi niin, että liikunta kiinnostaa enemmän kuin syöminen, siitä kannattaa mainita sitten kun tekee sitä varausta, ja pitää muistaa että omat liikuntavarusteet kannattaa ottaa mukaan.

Ihana elämä!

Naisesta mittaa

Nyt on otettu taas naisesta mittaa. On mitattu, kuinka päästään ojasta allikkoon ja allikosta minne????

En osaa enää sanoa mihin allikosta joutuu, vaikka allikko on niin kovin tuttu paikka minulle. Aina, kun pääsen jotenkin ylös edes ojaan, kohta huuhtelen itseni takaisin allikkoon. Mikä muuten allikko on?

Allikko on lammikko, keidassuon avovetinen kohta keidassuolla, turvepohjainen suolampi.

Nyt en ymmärrä miksi ojasta allikkoon joutuminen olisi muka hankalasta tilanteesta vielä hankalampaan tilanteeseen joutumista. Siksikö, että ojasta on helpompi päästä pois kuin suolammesta. Ilmeisesti on.

Turvepohjainen suolampi saattaa olla aika hankala paikka. Eli joutuuko allikosta suonsilmään? Vai voisiko allikko ja suonsilmä olla sama asia? Ja suosta tulee taas mieleen se sanonta, jossa on taas se sama merkkijono, joka on aiheuttanut minulle suunnattomasti ojasta allikkoon tilanteita. Ei, se ei ole suo eikä kuokka, vaan .....! Vaikka kuokkakin on kyllä aika monesti mielessä ollut.

Miten tämä kaikki liittyy uusiin tuutteihin? Tavallaan liittyy, olenhan etsinyt muodonmuutosta viime vuosien ajan tuohon sananlaskussa esiintyvään merkkijonoon liittyen. Mutta nytpä en enää haluakaan muuttua sen takia. Vaan ihan uuden merkkijonon takia. Ja tilanne on tismalleen sama. Taidan olla hiukan pöljä!

Tai toisaalta, tilanne ei ole sama. Vaan jotain ihan muuta, mutta olo on kuin suonsilmässä tai allikossa. Onneksi osaan kellua. Ja pidättää henkeä. Kuinkakohan monta vuotta meinasin tällä kertaa räpiköidä tässä suossa? En ehkä kuitenkaan vuosikausia kuten edellisessä lammikossa :)

Tuuttien kanssa kyllä tuli käytyä ihan kirkossakin. Tytär pääsi ripille. Sain vältettyä rippijuhlat, koska rippilapsi ei niitä halunnut. Hallelujaa! Hän sai lukea päivän sanan. Siinä taisi olla juhlaa kerrakseen.

Mutta uudet tuutit kyllä tuli esiteltyä koko seurakunnalle. Saattoihan olla, että päälläni ollut vartalonmyötäinen ja kovin avokauluksinen paita ei ihan vastannut käsitystä siitä millaisissa vetimissä kirkoissa ja rippitilaisuuksissa käydään, mutta en löytänyt muuta puseroa ihanaisen vaaleanpunaisen kukkamekkoni kanssa.

Varmuuden vuoksi kävelin muutamaan otteeseen koko kirkon läpi, ettei kenellekään vaan jäänyt epäselväksi millaisella rintavarustuksella olen liikenteessä. Onneksi nousimme monta kertaa ylös ja kävin kahdesti alttarillakin. Kyllä! Ehtoollinenkin tuli nautittua.

Toivottavasti vieressäni istunut miesrukka ei saanut satikutia vaimoltaan. Hänen katseensa harhaili kummasti muualle kuin alttarille. Noloa oli, että myös yksi rippilapsista katsoi asiakseen kurkkia kaula-aukkooni. Onneksi pojalla oli kaapu päällään. Nuoret miehethän tiedetään. Ei siinä auta, vaikka olisit kuinka omissa rippijuhlissasi. :)

Kirkkoherra kävi pitämässä elähdyttävän saarnan tuhlaajapojasta. Kummasti tuntui, että saarna oli valittu ihan minua varten. Kirkkoherralla oli muuten suora sihti kaula-aukkooni. Harmi etten kehdannut katsoa ollenkaan ylöspäin. No, vaikutin ainakin nöyrältä. Siis olin nöyrä. Tietenkin!

Uudet tuutit eivät sen sijaan vieläkään osoita lainkaan nöyrtymisen merkkejä. Nännit törröttävät minkä kerkiävät ja alan ymmärtää niitä julkkisia joiden nännit tupsahtelevat kaula-aukoista.

Huomasin nimittäin, että tiukan ja avokaulaisen puseroni alle sattuivat juuri ne liivit, jotka väistämättä tarjoavat vasenta nänniä näkyviin. En tiedä mikä sitä vaivaa ja miksei oikea nänni halua uida niistä liiveistä ulos. Sarjassamme käsittämättömiä ilmiöitä.

Eli saatoin rintavaon esittelyn lisäksi tarjoilla myös nänninäkymiä. En voi asiaa nyt keneltäkään tiedustella. Kukapa minulle vastaisi tiirailleensa rintojani. Toisaalta kirkkoherralle voisi kai lähettää kiitokset elähdyttävästä saarnasta ja samalla kysäistä, että näkikö hän nännini? Hänellä oli kuitenkin parhaat näköalat, mieshän oli jatkuvasti alttarilla ja käväisi saarnastuolissakin. Mahtaisikohan hän vastata seurakuntalaisen tiedusteluun? Kuulunhan minä yhteen seurakunnan toimikuntaankin. Varajäsen.

Vakavasti harkitsen uusien liivien hankkimista, mutta toisaalta, jos on vuosikymmenten jälkeen päässyt tilanteeseen että nännit hypähtelevät näkyviin, kukapa siitä suosiolla luopuisi.

Ja se suonsilmäongelma. Niin, olin ajatellut näyttää hänelle arpenikin. Saas nähdä mahtaako miestä kiinnostaa?

Sitä odotellessa.

Nyt on tanssittu ilman liivejä!

Perjantaina totesin, ettei asuuni kertakaikkiaan voinut liittää rintaliivejä, joten jätin ne pois ja laitoin topin, joka kyllä kävi ihan liiveistäkin. Olin lauantain samoilla linjalla ja kävin jopa satapäisen yleisön edessä jakamassa palkinnon. Ilman rintaliivejä. Kukapa olisi minusta koskaan moista uskonut? En minä ainakaan.

Uusien tuuttien enemmän esittelyn ja kesäkollien jahtaamisen sijaan olen käyttänyt aikaani "naisia hermoromahduksen partaalla" - touhuihin. Kuumuus ja muut kiireet vaikuttavat nyt siihen, ettei oikein ehdi paneutua tuuttien toiseen tulemiseen. Mutta ehkä myöhemmin kesällä. Onhan tässä aikaa.

Tosin on sanottava, että uudet tuutit tuli testattua perin hankalissa olosuhteissa, josta päällimmäisenä jäi mieleen, että tätäkö muka olin vailla :)--- mutta silti olen onnellinen, että tulipa käväistyä. Saapahan sitä sitten taas keinutuolissa miettiä tekemisiään.

Uudet tuutit ovat huomattavasti helpommat kesäaikaan kuin ne vanhat. Voi sitä talkkimäärää jonka jouduin aina tupsuttelemaan vanhoihin tuutteihin jokaisena kesäpäivänä. Jos en olisi tehnyt sitä, olisin ollut aivan haavainen ja tulehtunut rintojeni alta. Nyt ei onneksi tarvitse tuosta kärsiä.

Kesä on virallisesti tullut

Olin eilen hakemassa keskimmäistä tytärtä Savonlinnasta. Hakeminen edellytti pakkauslaatikoita ja siivousvälineitä. Hankin ne paikallisesta Tokmannista. Siellä olin kuin maailmanomistaja, keikuttelin kannujani ja röyhistelin rintaani. Nuoret miehet katselivat perääni ja minä hyrisin onnesta.

Miksi ihmeessä olen edes uhrannut yhtäkään ajatusta sille, että ottaisin itselleni samanikäinen miehen kuin minä. Tai ei se ikäkään, mutta se asenne elämään.

Olin talven ja kevään aikana leikkausta odotellessa päässyt taas vakuuttamaan itselleni, että mun pitäisi jotenkin alkaa käyttäytyä kuten ikäiseni, asemassa olevat naiset, käyttäytyvät. Että en saisi ajatella typeryyksiä - nuoria ihania, hupsuja ja energisiä miehiä, joiden kanssa minulla vaan oli niin hauskaa viime vuonna.

Jostain ihmeestä alkoi kaivautua "kunnonperheenäiti"-kaapu päälleni. Kunnes taas tajusin, että ei minusta kerta kaikkiaan ole nyt siihen. Ei näillä uusilla tuuteilla, pitäähän niiden kai nyt nähdä yhtä paljon maailmaa kuin vanhojenkin?

Tätä miettiessä suunnittelen uusin aatoksin kesääni. Ja korostan edelleen ajatusta, ei se ikä vaan se asenne. Vanhahan voi olla jo parikymppinenkin. Kaavoihin kangistunut.

En palaa tylsyyteen. En sittenkään. En!

Tuuttien kulta-aikaa

Kesä on tullut, vaatteita vähennetään ja kaikenkokoiset tuutit alkavat olla esillä katukuvassa. Iltasanomat kertoo "jättiuutisen": "Suomalaismiehet kääntävät selkänsä seksille formuloiden, jääkiekon, metsästyksen ja kalastuksen edessä, listaavat seksitutkijat."

Aivanko totta! Tulipa yllätyksenä kaikille parisuhteessa eläville naisille.

"Äkkiä nyt, urheiluruutu alkaa" suhteen alussa oli tosi sutinaa. Jossain vaiheessa käy kuitenkin niin, että urheilu vie voiton. Ei edes pikaisia ennen ottelua.

Siinä ei auta vaikka olisi millainen tuuttivarustus hankittuna. Yllätyksiä ei paljon parisuhteessa pääse tulemaan. Aina ne samat vanhat tuutit ilmaantuvat vaatteiden alta. Yllätyksenä voi kyllä tulla se, ettei naisiakaan yhtään sen enempää kiinnosta se sama vanha tahkoaminen.

Kieltämättä urheilussa on puolensa, onhan siellä hyväkuntoisia ja kauniskroppaisia miehiä katseltavana. Kun urheilutapahtuman jälkeen antautuu sille samalle tylsälle ukolleen, niin voi vaikka mielikuvitella (aika hyvä mielikuvitus tietty pitää joskus olla), että ruudussa tutuksi tullut sadanmetrin pikajuoksijakönsikäs heiluttaa housunpunttiaan sinun sängyssäsi. Nam!

No täytyy kai sanoa suoraan, että siitä puhe mistä puute. Niinhän se menee. Että jos olisi edes ne "äkkiä ennen kuin urheiluruutu alkaa" -hetket ... tai ei ehkä kuitenkaan. Katsotaan kuinka epätoivoiseksi tässä vielä yltyy :)

Uudet tuutit ovat edelleen erittäin käyttökelpoiset ja kauniit. Innolla odotan keskikesää, kun kehtaan olla hiukan niukemmissa vetimissä, nyt vielä tuppaa menemään vanhalla muistilla.

Kun meillä oli työpaikalla kuntotesti, en muistanut, että minä voin hyppiä, niin se vaan menee. Ei muista että ei ole enää niitä jättituutteja, jotka olisivat iskeneet tajun kankaalle, jos olisi uskaltautunut hyppimään.

Vilauttelun olen ulkoistanut. Olenhan ottanut kännykameralla matkan varrella paljon tuuttikuvia.


Nyt minulla on uusin tilanne kännyssä. Kun tulee puheeksi uudet tuutit, ei muuta kuin kännykkä esiin ja siinä ne ovat. Voi vilauttaa missä vaan! Leikkauksen lopputulos kiinnostaa ihmisiä, olenhan tästä jauhanut vuosikaudet ja monissa saunailloissa on naisten kanssa asiaa vatvottu.

Ihmeellinen tilanne pääsi syntymään tällä viikolla, kun tapasin ex-miehen vanhemmat. Kuinka ollakaan ex-appiukko päätti ihan omin käsin testata miltä uudet tuutit tuntuvat!

Eihän siinä mitään. Itse olen jo päässyt siitä etten joka välissä kopaise tuutteja kouriin, mutta siinä sitten seisoin työpaikkani parkkipaikalla ja tuutit olivat tukevassa otteessa. Hyvät ovat, sain vielä laatuvarmistuksen jälkeen sanallisen arvion. Hän päästi irti, tuijottelimme hetken kaikki toisiamme.

No,lähdimme kahville ja minä olin loppupäivän hiukan hölmistynyt.

Työskentelen nykyisin avokonttorissa. Millään en meinaa muistaa etten ole enää yksin kopissani ja sumeilematta rapsuttelen kutisevia arpiani. Eilen valitin hankalista rintaliiveistä ja työkaveri ehdotti, että olisin ilman kun kerran voin olla.

Mietitäänpä tätä kuitenkin vielä tovi!

"Tissit hyllyy"

"Tissit hyllyy" tirskui noin kymmenvuotias pojannaskali kaverilleen kun he ajoivat illalla ohitseni. Kiiruhdin nuorimman tyttären bändin esiintymiseen, ja toden totta, uudet tuutit taisivat siinä hyllyä.

Mutta ensin avautumista tekokynsistä, Lahden Hesburgerin vessasta ja uusista tuuteista. Miksi minä olin tiistaina noin klo 9:10 Hesen vessassa pesemässä irtokynsiä käsistäni.

Asiahan on aivan yksinkertainen. Huomasin sairauslomalla, että näprään varsinkin öisin kynsilläni haavoja auki. No, purin ja leikkasin kynnet niin lyhyiksi, etten voinut mitenkään antautua ah niin ihanaan rupien repimiseen.

Menin töihin nysäkynsieni kanssa ja olin tyytyväinen. Ei haitannut päätetyötä yhtään se, ettei ole kynsiä. Maanantai-iltana sitten iski se hetki, että tajusin olevani menossa tiistaina iltapäivällä puhumaan yleisön eteen Helsingissä ja minulla oli kamalat kynnet. Jokainen minut tunteva voi tässä vaiheessa jo aika paljon kohottaa kulmiaan. Minua ei todellakaan tunneta minään huolitelluin nainen-palkintoehdokkaana, vaan pikemminkin - repi päälleen mitä sattui - tyyppinä.

Tosin viimeisen vuoden aikana olen tehnyt pukeutumiselleni jotain. Onnettomasta rakastumisesta on se hyvä puoli, että yrittää parhaansa mukaan tehdä itseään toiselle tykö, ja silloin on muutettava itseään. Minä siis aloin muuttua, ja nyt olin maanantai-iltana tilanteessa että menin kylpyhuoneen kaapille, ja katsoin sinne, siellä oli tekokynnet. Todellakin. Olin kerran aikaisemminkin testannut niitä, ja siellä niitä nyt oli paketti.

Otin paketin, liimasin kynnet paikoilleen ja lähdin etsimään kynsilakkaa. Kyseessä oli siis sellaiset pelkistetyt kynnet. Ne tarvitsivat lakkaa. Ihan kuin minulla mitään kynsilakkaa olisi! Löysin etsintöjen jälkeen yhden kammottavan värisen lakan... mistä lienee tullut laatikkooni ja maalasin kynnet. Ne olivat aika kamalat, mutta kuitenkin paremmat kuin ei mitään.

Aamulla sitten matkaan. Matka kestäisi kotiovelta määränpäähän noin kolmisen tuntia, ellen pysähtyisi. Pysähdyin kuitenkin Heinolassa ja huoltoaseman kahvilaa lähestyessäni yksi kynsi irtosi ja siinä sitä sitten oltiin. Minulla ei ollut liimaa mukana, mitä ihmettä tekisin.

Lähdin ajamaan kohti Hesaa, vähän ennen Lahtea aloin järkeillä, jos kävisinkin Lahden Sokoksella, hankkisin sieltä uudet kynnet ja poistaisin vanhat. Tuumasta toimeen, ja muutaman korttelinympäriajon jälkeen sain auton parkkiin klo 9:00 Lahteen, parkkiaikaa 9:20 asti ja menoksi.

Sokoksella oli valtaisi valikoima kynsiä, olin aivan pyörryksissä. WAU! Ihana tekokynsien leikittelevä maailma avautui minulle. Ostin kaksi pakettia sekä kynsilakanpoistoaineen ja kysyin myyjältä missä teillä on vessa. Minun täytyy saada, jotenkin vanhat kynnet irti. Myyjän ilme ei värähtänytkään :).



Näin jouduin Sokoksen yhteydessä olevan Hesen naisten vessaan. Tosin menin ensin vahingossa miesten vessaan, mutta kuitenkin.

Sitten pesemään kuumalla vedellä kynsiä irti. Ei mikään helppo keikka, kun en älynnyt ostaa kynsienpoistoainetta. Sain seuraa.

Ensimmäinen oli rollaattorimuori, joka päivitteli syvästi puuhiani, mutta kun näytin hänelle ostokseni, muori oli valmis menemään kynsihyllylle hänkin. Seuraa riitti sen 15 minuutin aikana, ja sain avautua, että ihan vaan ohikulkumatkalla tässä, ja laitan sitten nämä uudet kynnet vasta Hesassa. Sain oikein yleisöä ja takaan että kynsiä meni kaupaksi enemmän kuin aikoihin.

Ajoin siis Hesaan, kaivelin matkalla laukustani uuden pullonkorkinavaajan, sen veitsiosalla rapsuttelin vanhoja liimoja pois kynsistä jokaisissa Hesan punaisissa liikennevaloissa (mulla mitään kynsiviiloja ole) ja sitten kun ajoin Kampin parkkihalliin homma oli valmis. Parkkihallissa asensin uudet kynnet paikoilleen. Vasemman sormen keskisormi meni hiukan huonosti, mutta so not :)

Hissilla yläkertaan ja seminaariin. Luonaalla sain kynsiini kohdistuvia ihailevia katseita, ja totesin, että keikkahan kannatti, vaikka tulipa taas tehtyä niitä yllättäen ja pyytämättä juttuja.

Tissien hyllymisestä.

Sitten kun lähdin illansuussa kotiin, otin vanhimman tyttäreni kotimatkalla kyytiin, ja kävimme taas siinä Heinolan huoltsikalla, jolla kynsikeissi alkoi alun perin muotoutua. Huomasin siinä pitkää käytävää kävellessäni, että nämä uudet tuutit oikein hytisevät ja tärisevät. Ne eivät hylly enää aaltoina vaan kuin kaksi hyytelötötteröä. Kävelen jotenkin niin omituisesti että tuutit heiluvat.

Siinä sitten testasimme tyttären kanssa miten tuuttimme heiluvat. Ne heiluu, hyllyy tai hyllyminen väärä sana. Ne tutisee. Mieti, jos tökkäisit hyytelöä miten se tutisee, niin uudet tuutit tekee.

Automatkalla tytär sitten avautui kännykän tallennuksista; hän oli tallentanut G-pisteestä peniksen runkkausohjeet. Hieno homma. Sanoin, että laitapas mullekin, jos vaikka olisi käynyt niin, että olisi vielä opittavaa.

Minä puolestani kerroin, että minulla on Tell me more-sarjasta nauhoitettu tosi ihana rakastelukohtaus omassa kännyssäni. Puhumattakaan nyt niistä kuvallisista viesteistä joita olen saattanut saada. Ja onhan se täynnä kuvia uusista tuuteistakin, sillähän mä olen kuvannut tuuttien muotoutumista.

Kylläpä meillä oli sitten kehittävä äiti-tytär-keskustelu. Minä vielä kerroin, kuinka olin opetellut dildon kanssa suihinottoa, ja tytär vaan siinä nyökkäili.

Eipä olisi näitä keskusteluja käyty minun äiti-tytär-retkilläni. Saattaahan olla ettei niin monen muunkaan retkillä. Me vaan nyt satutaan pitämään seksistä, ja meidän mielestä siitä voi puhua.

Sitten avauduin hänelle, että en millään voi ymmärtää miksi ihmiset luulevat minua usein paljon nuoremmaksi kuin olen. En omasta mielestäni mitenkään tietoisesti yritä mitään sellaista. En koe ikääni mitenkään ongelmaksi.

Tytär sitten osoitti hiuksiani, vaatteitani, muistutti siitä kuinka spontaanisti puhun asioista ja en todellakaan sitten aina vaikuta siltä kohta 44-vuotiaalta kolmen lapsen äidiltä joka olen. En koskaan yritä olla tyttärieni seurassa niin, etten tekisi kaikille osapuolille selväksi, että olen nimenomaan heidän äitinsä.

Mutta huomenna varmaan saan luokkakokouksessa uutta palautetta aiheeseen liittyen. Meillä on 25-vuotta Hämeenkylän lukiosta pääsybileet.

Saa nähdä kuinka monelle tulee vilautettua.

Tutistaan taas.

Tuulitunneli

Alkuviikosta työpaikallani pidettiin valokuvaussessio. Henkilökuntaa kuvattiin tulevia tarpeita varten. Minut myös. Siinä kuvaustilanteessa huomasin etten todellakaan ole sinut uusien tuuttieni kanssa. Olen röhnöttänyt vuosikaudet ties missä huonoissa asennoissa ja en oikein tiennyt miten päin olisin siinä kuvassa ollut. Tuli vaivautunut ja epämiellyttävä olo. Tuntui, etten osaa hahmottaa itseäni, millainen olen, minkä kokoinen olen.

Eilen telkkarista tuli teinikomedia, jonka olen nähnyt aikaisemminkin, joten pystyin mielenkiintoisen juonen sijasta keskittymään oleellisempiin asioihin, kuten rintavakoon. Nuori tyttö yritti tyrkyttää itseään pääosan esittäjälle, kaksi hyvinmuodostunutta, ehkä C-kuppia edustavaa rintarauhasta olla öllöttivät rintaliiveissä ja eivät tehneet minkäänlaisia yrityksiä poistua liiveistä, vaikka tyttö kiemurteli menemään hyvin monipuolisia asentoja käyttäen.

Hänellä ei ollut silikoneja vaan aivan normaalit nuoren naisen rinnat joita oli mitä ilmeisemmin kohdeltu hyvin. Heidän kasvuaan oli tuettu ja heillä oli hyvä itsetunto.

Mitäs tästä sitten seurasi? Minun piti myös testailla eri asennoissa uusien tuuttien paikallaan pysymistä. Teinielokuva sai jäädä tärkeämpien puuhien varjoon.

Kun olin saanut tarpeekseni tuuttien kanssa väsäämisestä, innostuin verannan siivouksesta. Puin päälleni topin, ilman rintaliivejä (tietenkin) ja tuumasta toimeen.

Se iloinen puoli puuhassa oli, että verannan ikkunat aukeavat suoraan naapurin keittiöön ja pihalle. Uudet tuutit tuli puolivahingossa esiteltyä naapurille ja hänen vierailleen. Jotta asiaan ei olisi jäänyt mitään epäselvyyksiä, pesin vielä antaumuksella ikkunatkin.

Olipa muuten helppoa, kun tuuletus uusien tuuttien alla sujuu kuin tuulitunnelissa konsanaan. Ilmavirran käyvät sekä rintavaossa että rintojen alla.

Naapurissani muuten asustaa urheilijanuorukainen ja hänen pihansa on yleensä täynnä muita urheilijanuorukaisia. Harmi. Se on kesällä aina niin kiusallista, kun joutuu pakosti katselemaan leikkisiä, ulkopelejä pelaavia urheilullisia vähäpukeisia nuoria miehiä. Tosi harmi! Niin ikävää ajanvietettä että!

Mutta takaisin kuolaamisesta omaan kroppaan: totuuden nimissä on sanottava, että onneksi tuutit ovat jo laskeutuneet luonnollisempaan asentoon ja niiden alla pysyy kynä.

HEI, piti kokeilla! Ei muuten pysy! Voi ei! Ennen oli niin kiva vitsailla vanhasta kunnon kynätestistä; siitä kuinka rintojeni alla pysyisi penaalikin ja nyt ei pysy edes kynä. Pluts se putosi lattialle, kun äsken kokeilin.

Kylläpä minulla on paljon mielekästä tekemistä elämässäni! :)

Tuunatut tuutit takaavat TV-työn?

Tämän päivän Iltalehdessä Annika Metsäketo on sitä mieltä, että hänen kukkivat kumpunsa eivät riitä televisioon. Alkuviikolla kuuntelin Voicelta Vappua, joka haastatteli Scott Capurroa. Vappu yritti vakuuttaa miehelle, että hänen tuuttinsa ovat oikein hienot ja riittävät. Scott kuitenkin totesi tylysti, että "Hanki silikonit".

Olen iloinen, ettei minun tarvitse hakeutua ammattiin, jossa tuunatut tuutit ja hyvät perät ovat erityinen meriitti. "So Not Suomen Tietopankki" -Satu-missukka saattaa olla oikeassa, että vähät kiinnostaa tietää jotain jostain sodista, vai mitä ne nyt oli, tai sotilaista tai ketä ne nyt oli tai historiasta vai mikä se nyt oli. Ihan perseestä tollaset jutut ja ihku historiaa. Sellaista kun ei enää niinku tapahdu In Real Life!

Mutta!

Minullapa on kuitenkin ne tuunatut tuutit. Mutta kuinkas muutenkaan siinä käy kuin huonosti kun jostain päin aloittaa remontin. Kaikkihan sen tietää.

Jos maalaat seinän, listat näyttävät likaisilta ja kohta pitää remontoida koko huusholli.

Uudet tuutit vaativat tiukan rungon, valaisi minua heti ensikättelyssä nettituttu, joka ei ole koskaan nähnyt minua livenä. Tosin harvinaisen oikeassa on siinä, että tuunausta tarvittaisiin. Sitä ei käy kieltäminen.

Kävin eilen tilaisuudessa, jossa oli hyvänpäiväntuttuja, joita en ole nähnyt aikoihin. Osa tiesi, että olen ollut leikkauksessa, osa näytti kuumeisesti pohtivan mitä outoa minussa oli. Yksi nainen uskalsi kysyä miten olen voinut ja tarkasteli minua päästä varpaisiin. Vastasin naiselle, että kiitos kysymästä, itse asiassa voin paremmin kuin koskaan. Todellakin. Voin paremminkin kuin koskaan.

Olen muuttunut muutaman vuoden aikana melkoisesti. Tavoitteena on koko ajan ollut pienennysleikkaus. Laihtuminen ei ole ainut muutos mitä minussa on tapahtunut, ehkä sitä muutosta onkin vaikeinta havaita. Olenhan aina ollut melkoisen aikaansaava ja iloinen nainen.

Minulla on edelleen aika paljon tuunattavaa elämässäni, mutta olen saavuttanut tilanteen, jota miltei voisi kutsua sisäiseksi rauhaksi, vaikka kovin rauhattomalta ja hersyvältä saatan edelleenkin vaikuttaa. Taidan jopa tietää mitä elämältäni haluan.

Jouduin luopumaan käsityöammatista 1990-luvun puolessa välissä ja opiskelin täysipäiväisesti tai työn ohessa yhteensä 12 vuotta. Tämän vuoden helmikuuhun asti. Tuunasin melkoisesti päätäni. Sinä aikana unohdin, että ilman toimivaa kehoa en pääse käyttämään päätäni niin hyvin kuin se ansaitsee.

Viimeinen tutkintoni venyi venymistään, kun en enää kyennyt unohtamaan fyysisyyttäni. Keho päätti ottaa yliotteen elämästäni. Se pisti hormonit hyrräämään ja mieleni haikailemaan aivan muiden asioiden perään kuin olisi ollut järkevää.

Se oli oikein minulle. En voinut olla pelkästään työ- ja opiskelunarkomaani. Elämässä on muutakin kuin tutkinnot ja urakehitys.

Uudet tuutit ovat yksi keskeinen osa uutta minääni. Ulkoinen olemukseni ja sisäinen maailmani alkavat pikku hiljaa kohdata toisensa.

Vaikka alussa kritisoin ulkonäköpaineita ja missirukan historiantajua, alan antaa periksi sille, että ulkoisiin asioihin panostaminen ei ole vain silkkaa typeryyttä.

Mutta vastustan silti sitä, että vain tuhdeilla tuuteilla pääsee telkkuun! Se tarkoittaa tuhtien ja tuunattujen tuuttien kantajalle useimmiten sitä, että hän saa kamppailla terveytensä kanssa.

Miksi tyytyä vain photoshoppaukseen vain mediassa! Eikös meistä kaikista saisi muovinuken näköisiä jollain konstilla?

Ehkä miehille voisi ryhtyä kehittämään piilolinssejä, joiden läpi näkisi juuri sellaisen naisen kuin mies unelmissaan haluaa. Naiset voisivat sitten olla tuutteineen ja perineen sellaisia kuin ovat? Ei taida onnistua. Onneksi!

Ruma Bettykin piteli tuuttejaan!

Tänään näin miltä se näyttää, kun nainen puristelee ihmeissään tuuttejaan. Se tapahtui turvallisesti teeveen ääressä, kun Rumassa Bettyssä Aleksis ensin puristeli itseään ihmetyksen vallassa ja sitten Betty perästä.

Minä kävin tuutteineni oikein maakuntamatkalla. Se suuntautui etelään. Työkaverini arveli, että on parempi, että menen juomaan ensimmäisiä kovia kevään kännejäni muualle kuin kotikaupunkiin tai yleensä ottaen poistuminen koko maakunnasta olisi suotavaa. Oikeassa hän oli.

Ensin kävin lääkärintarkastuksessa ja hän sanoi minulle, että voin lähteä testaamaan uusia tuuttejani minne vaan. Mitä vaan saan tehdä, ja puolen vuoden kuluttua takaisin näytille.

Kysyin häneltä, että onkos hänellä vastausta siihen, mistä minä tämän mahan sain, kun sitä ei ollut aikaisemmin. Kai?

Hän sanoi, että on kuullut saman lauseen aika monesti. Näinhän se meni, esirippu nousi...

Mutta matkalle...eikös jo perjantaina tullut muutaman viininlasin jälkeen mieleen se, että nämä uudet ihmisethän eivät laisinkaan tiedä minusta mitään.

Ja mikä kirvoittaa kielenkantoja paremmin kuin pieni alustus tuuteista. Vanhoista ja uusista tuuteista. Hämmästyttävää kyllä, kukaan ei suostunut tulemaan kanssani vessaan, vaikka kuinka ilmoitin, että nyt olisi sitten se tilaisuus.

Pöytäseurueen ainut mies häipyi aina jostain syystä hetkeksi muualle, ja kun hän yritti tulla takaisin, eikös koko naisvoittoinen seurakunta pidellyt rintojaan. Minkäs minä sille mahdoin, että muutkin asiasta innostuivat?

Sen verran vilautin kaula-aukkoa, että voin todistaa, että ruoanjämät eivät enää jää rintavakoon. "Juuri noin" - tokaisin vastapäiselle naiselle, joka kaiveli viinirypälettä rintapielistään. Eipä ole enää minun ongelmani ruokavarastointi.

Jatkoin iltaa toisiin bileisiin ja tavoitteenani oli olla vaiti uusista tuuteista. Mutta kuinka kauan muka sen lupauksen pystyin pitämään, en kai tuntiakaan, ja taas olin esittelemässä tuuttejani tutuille.(-> ja oli joukossa kyllä ihan uusiakin tuttavuuksia)

Illan päätteeksi menimme paikalliseen kuppilaan, josta ei kerrota äidille, ja siellä uusin tuutein pistin jalalla koreaksi. Kyllä oli kevyttä ja helppoa tanssia. Minua ei taaskaan olisi millään saatu pois tanssilattialta. Olin siis polttareissa, jonka seurueeseen kuului iloisen vapaamielistä väkeä. Sain jopa tanssiinkutsuja. Käsittääkseni tai muistaakseni.

Minulla olisi ollut perjantaina mahdollisuus tehdä niin, että olisin kohdannut nämä minulle aivan tuntemattomat ihmiset sellaisena kuin nyt olen, mutta uusi tuuttius minussa ei antanutkaan siihen mahdollisuutta. Saimme sitten nostella uusien tuuttien maljoja jonkin verran. Eipä tarvinnut vanhaa pääsiäistä tai varhaista vappua juhlistaa.

Tänään kävin päiväkahvilla yhden miehen kanssa. Hän olisi kovin innoissaan tutustunut uusiin tuutteihin, mutta jätin tällä erää vilauttamatta. Ehkä myöhemmin. Tai sitten en. Tästähän saa aivan kuvan että olisin jatkuvasti päiväkahvilla miesten kanssa. En ole. Vain kolmesti tänä vuonna ja niistäkin kaksi saman miehen kanssa. Ja toiselle en aio näyttää tuuttejani, vaan muita kykyjäni. --- kykyäni kirjoittaa! Tietysti!

Ja sitä paitsi johan tässä tuli loppuviikon ja viikonlopun aikana joko sanallisesti tai ihan fyysisesti näytettyä kirurgin taideteoksia aika usealle ihmiselle. Niin aloitin itse asiassa vilauttelun jo torstaina. Tuttuja naisia ne olivat. Ja olimme leikkaustani odotelleen yhdessä jo vuosien ajan. Lopputulos oli näytettävä!

Rumaa Bettyä katsoessani ajattelin, että todellakin, se saattaa näyttää jotenkin omituiselta, kun nainen puristelee hyvin uteliaanoloisena rintojaan.

Mutta minä en kuitenkaan samalla tee sitä mitä minulle neuvoi yksi leikkauksessa käynyt. Hän kehotti minua nipistelemään nännejäni. Siis nipistelen kyllä. Tavoitteena on ylläpitää hermoratoja ja tuntemuksia, mutta en siis julkisesti sentäs sitä tee!

Olkaamme kiitollisia siitä!

Pakko vilauttaa!

Olen viime päivien aikana taas käynyt muutamaan otteeseen lääkärissä vilauttelemassa uusia tuuttejani. Pieni, mutta itsepäinen reikä vasemman rinnan alla ei ymmärrä mennä umpeen, eikä ihmekään, siitä on löytynyt yllättävän paljon itsestäänsulavaa tikkiä, joka ei siis sula.

Vilautteluni alkaa mennä aivan rutiinilla. Tänään odottelin innoissani miespuolisen sairaanhoitajan oven takana, että kohta pääsen vilauttamaan taas uudelle hoitajalle ja lääkärille uusia tuuttejani.

Sitten huomasin että päivystyksen odotustila onkin muutaman metrin päässä. Onneksi mieshoitaja ei ehtinyt avata oveaan, koska olisin satavarmaa marssinut ovesta paljon sanomatta sisään, tempaissut paitani ja rintaliivini pois päältä ja tokaissut että siinä se tikki on. Voi olla, ettei miesparka olisi ikinä toipunut siitä.

Eilen, kun kävin vilauttamassa työterkkarille (ja kaikesta päätellen ovien raosta uudet tuuttini näki myös seuraava potilas -- harvoin saan moisia kiihkeitä katseita lääkäriaseman odotustilassa) en muistanut riisuessani, ettei minun enää tarvitsekaan kaapaista rintojani vasemmalla kädellä kasaan. Liike lähti niin vaistomaisesti, että itsekin hämmennyin.

Vuosikausia olin riisumistilanteessa tottunut siihen, että minun oli tavalla tai toisella kannateltava rintojani, koska A) ne olivat niin isot ja painavat B) ne roikkuivat todella mittavasti. Eilen huomasin millaista kauhontaliikettä olin tehnyt ja tokaisin oikein ääneen, että eihän minun tarvitsekaan kasata itseäni.

Tänään illalla kävin kyläilemässä. Unohdin vilauttaminen sisätiloissa, mutta en antanut sen häiritä itseäni, vaan tarkastimme tavaran parkkipaikalla. Ilmeisesti kukaan ei ollut ikkunoissa katsomassa. Toisaalta asukkaat niitä, jotka majailevat siinä paikallisessa baarissa jonka ohi kävelin rintoja pidellen, joten joku saattoi nähdä nyt uudet tuutit ilman pitelyä.

Tiedän että monet vilautukset ovat vielä edessä. Olen aika monelle luvannut näyttää uudet tuuttini. Ja mikäs näitä on näytellessä, somat ne ovat, arvet melkoiset mutta ketunnenät niin nöpöt!

Tuuttien voima!

Tänä aamuna ei voi olla kommentoimatta tuuttien voimaa. Ike jäi tuuttien takia saikulle, Mad-Max pyllistelee lehtien palstoilla kivoissa kuoseissa ja maailma katsoo päältä. Itse en koe olevani yhtään sen parempi ihminen kuin Ike tai Mad-Maxikaan, itse asiassa tunnen syvää myötätuntoa heitä kohtaan. Kukapa meistä haluaisi että meidän rohkeat tekstiviestimme tai makuuhuonepuuhamme olisi kaiken maailman hupina.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän ehtii turata. Toiset tietysti kykenevät elämään elämänsä siveysoppien mukaan, eivät tunne suunnatonta uteliaisuutta tuuttien ja tötteröiden maailmaan ja ovat siinä mielessä onnellisia, että heidän privaattielämänsä voisi koska tahansa laittaa "24/7-kanavalle" tarkasteluun. Minun elämääni ei ainakaan voisi.

Hämmentävää kuitenkin on se, että Tukiaisten tuutit eivät mitenkään poikkea muusta tuuttimassasta. Ehkä ajatus blondisisaruksista on saanut Iken menemään lopullisesti sekaisin. Olen itsekin käynyt katsomassa näiden tuuttikuvia ja ihmettelen syvästi mikä niissä vetosi Ikeen. Tuutit yhdistettyinä runsaisiin hiuksiin? Jos minä olisi mies, ja minua katsottaisiin niillä silmillä ja katseella joka niissä kuvissa on, en ikinä ryhtyisi lähettelemään viestiä. Se katse jonka kuvien valokuvaaja saa, ei todellakaan ole eroottisuuden huippu. Pikemminkin turn on. Älä koske minuun.

Ike ei ole siis silmiinkatsojatyyppiä? Tässä taisi tulla todistetuksi se, että osaa ei todellakaan kiinnosta naisen katse :)

Tuuttien voima on kuitenkin ilmeinen. Aamun uutistarjontaan kuului myös se, ettei seksipalvelujen ostossa ole tapahtunut muutosta, vaikka laki seksipalvelujen ostamisesta on ollut voimassa jo puolisentoista vuotta.

Eilen etsimme vanhimman tyttäreni kanssa kuvia vuosien varrelta. Mieleeni tuli ex-mieheni ja minun Ibizan matka. Olin aina ihmetellyt miten jotkut päätyvät tuutteineen postikortteihin ja kuitenkin yhtäkkiä huomaisin olevani poikaystäväni kanssa poseeraamassa hotellimainoksessa yläosattomissa. Minunkin tuuttini saattavat siis olla jossain postikortissa. Maailmassa tapahtuu monia hämmentäviä asioita.


Nyt haluaisin nuo kuvat itselleni. En siksi, että minua harmittaisi niiden olemassaolo. Vaan siksi, että elämä ei ole mustavalkoista. Kaikkea saattaa tapahtua, vaikka vannoisi, että minä en ainakaan...

Jostain mieleeni tuli Rauno Lehtiseen "Toiset meistä" -laulu:

” Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin. Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka poijulta poijulle käy. Ja niin ovat monet meistä lokkeja, jotka eivät ole mitään ilman valkeaa laivaa…”

Jotkut meistä löytävät sen ainoan ja oikean syväväylänsä. Toisia kiinnostaa enemmän poijulta poijulle käyminen. Ihmisiä, joita asia kiinnostaa suunnattomasti ja joiden päivien pelastus on toisten mokat, ovatko he lokkeja?

Meitä kaikkia tarvitaan. Tuutit pyörittävät maailmaa niin monella eri tavalla.

Meidän kaikkien pitää myös miettiä sitä, että mahtaako kyseessä olla rankemmanpuoleinen aprillipila. Ike ei eroakaan :) ... aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle...hmm.

Tässä on kyllä tainnut käydä juuri näin, sillin toivossa tuli kuravettä päälle!

Arpia?

Kävin poistattamassa tikit tänään. Ei ollut kaikista mieltäylentävintä puuhaa. Olin pelännyt että nännieni tunto häipyy leikkauksen yhteydessä. Ei hätää. Tunto todellakin on tallella. Ulkona pakkasessa kävellessä tunne uusissa tuuteissa on sama kuin imettämisen aikaan. Ne ovat aivan käsittämättömän kylmänarat.

Tikit saatiin kai kuta kuinkin lähtemään rinnoista. Pari arvoitusta jäi. Ajattelin kuinka huonoon kuntoon voi mennä parin antibioottikuurin ja kolmen viikon sairausloman aikana. Ja minulta sentäs vain pienennettiin rinnat. Entäpä jos uusien tuuttien sijaan paikalla olisi pelkät haavat? Jos minulla olisikin ollut rintasyöpä.

Kun ensimmäisen kerran olin jonossa, tutustuin naiseen jolta oli leikattu toinen rinta. Ajattelin, että miksi elämä pisti minut jättituutteineni hänen työkaverikseen. Hän ei yhtenäkään päivänä voinut unohtaa rintoja, koska minun vanhat tuuttini, kuten on tullut mainittua, olivat aika tilaa ottavat.

Katselin maanantaina Täydellisiä naisia ja siinä yhdellä on rintasyöpä. Tänään ajattelin, että onneksi elämä ei ole antanut minulle kestettäväksi enempää fyysisiä kipuja, koska olen niissä aika huono. Minähän kykenen tyynesti kestämään vaikka minkälaista henkistä painetta, mutta nämä kolme viikkoa kipuineen ja pahoinvointeineen, ovat saaneet minut siunaamaan itseäni siitä, etten toistaiseksi ole joutunut pahanlaatuisten kasvainten kanssa tekemisiin. Siis itse. Isänihän kuoli syöpään, joten minä tiedän siitäkin jotain.

Eilen katsoin hetken Unelmien poikamiestä (kyllä, elämäni on melkoisen teeveeorjentaunutta nyt) ja ajattelin, että kun minä olin 29-vuotias, minulla oli kolme lasta, joista vanhin kroonisesti sairas, ja olin menettänyt vanhempani ja aika paljon muutakin. Ja olin käynyt useampaan otteeseen kuvauttamassa oikeaa vanhaa tuuttiani, koska siellä oli jotain ylimääräistä. Lopulta minulta poistettiin rintarauhasta kainalosta. Minua on todellakin siunatti rauhasilla :)

Kävin uusien tuuttien kanssa seurakuntatalolla kokouksessa. Jouduin jotenkin seurakuntavaaleihin ja sitä kautta nuorisotyönjohtokuntaan varajäseneksi. Kokousväen olen nähnyt muutamaan kertaan ja kieltämättä nuorisopastorin hiukan turhan pitkä katse uusiin tuutteihin huvitti minua. Mies huomaisi että huomasin ja yritin olla muina naisina. On kuitenkin melkoisen outoa kun pappi katselee tuutteja. Ihmisiä toki hekin ja varsinkin kun luulen hänen pohtineen mielessään, että eikös tuo nainen ollut isompi silloin edellisessä kokouksessa. Toki ruodin uusia tuuttejani kokouksen jälkeen yhden tutumman naisen kanssa kirkkomaalla. Hän ällisteli suoraan minun pienenemistäni.

Olen menossa ensi viikolla paikalliseen kampaamoon hiustenleikkuuseen ja jo aikaa varatessa tein selväksi ettei minua vaivaa mikään vakava sairaus. Luulenpa, että minun täytyy avautua kampaajalle kokonaisvaltaisesti, koska en halua kenenkään luulevan että olen vakavasti sairas. En vaikka siitä saisinkin kirkkaamman kruunun. En tarvitse sitä.

Olenhan aika kirkas muutenkin 

Kaksi nolla

Aamulla, kun venyttelin sängyssä kipeytynyttä selkääni, huomasin ajatukseni livahtavan miehiin. Hieroin hellästi tuutteja, ne ovat edelleen melkoisen arat. Voi olla, jos suostuisin syömään tarvittavat määrät kipulääkkeitä, ei tarvitsisi natista kivuista :)

Mietin siinä kädet rinnoillani sitä kuinka miehet, joilla on aamustondiksen ilo, asettelevat itseään unentorkkuroissaan ja silloin se iski. Yksi nolla. Miehetpä eivät voikaan tehdä omalle jättitangolleen samanlaisia temppuja kuin me naiset voimme tehdä tuuteillemme.

Lopetin suhteellisen äkkiä itseni hiplaamisen ja syöksyin koneelle. Peniksen suurentaminen googleen ja totesin, että onneksi en ole mies, jolla on ongelmia peniksensä kanssa.

On sitten kyseessä jättitanko (uskokaa pois, sekään ei aina ole mikään taivasten valtakunta - miettikää millainen verenkiertojärjestelmä sen ylläpitämiseksi tarvitaan) tai jos kärsii pienestä peniksestä. Mitä on joku 2-4 cm pidentäminen tai paksuntaminen desilitrojen silikonitäytteiden rinnalla. Ei mitään. Itse asiassa paksuntaminen kyllä olisi huomattavasti järkevämpää kuin pidentäminen.

Kirurgin veitsellähän voidaan tehdä ihmeitä myös naisen sukupuolielimelle (done that, been there), joten kaksi nolla. Itseltäni kohdunpoiston yhteydessä otettiin turhat nahat pois kuleksimasta. Minua oli hoidettu virtsankarkailun vuoksi (kolme syöksysynnytystä), joten oli itsestään selvää, että yhdellä leikkauksella laitettiin kaksi asiaa kuntoon.

Virtsankarkailun hoito oli muuten hupaisaa puuhaa, en ihan kaikille viitsinyt avautua, että yksi vaihe kuntoutusta oli se, että sisääni työnnettiin tanko ja minä sitä sitten puristelin aikani. Ehkä paras kuntoilukeissi ikinä.

En ole niitä ihmisiä, jotka huokailevat kauhusta katsoessaan muodonmuutosohjelmia tai jos lehdissä on kauneusleikkauksista kertovia juttuja. Koen, ettei minulla ole paljon varaa huokailuun, vaikka kummatkin leikkaukset on tehty terveydellisistä syistä. Reipasta parantelua on joka tapauksessa päässyt tapahtumaan.

Juuri tänä aamuna tuntuu hyvältä olla monin tavoin normaalikokoisempi. Uusien tuuttien aiheuttamat kivutkin tuntuvat mitättömiltä. Minun ongelmiini on kuitenkin ollut ratkaisu. Tässä asiassa ei ole tasa-arvoa.

Googlauksen tuloksen hämmentämänä, voin vain vielä todeta sen, että yllättävän moni mies on ottanut omat uudet tuutit ja kääntänyt nahat nurin. Eipä ainakaan tarvitse kärsiä pienestä peniksestä....hmm.

Tuutteja tuulettamassa!

Eilen kävin päiväkahvilla. Kyllä. Nimenomaan kahvilla, koska uudet tuutit estävät tällä hetkellä ns. päiväkahviajattelun. Puhetta uusista tuuteistani kyllä oli, olinhan menossa tapaamisen jälkeen vaihteeksi vilauttamaan haavojani paikalliselle terveysasemalle, mutta tuuttini eivät olleet tarjottimella. Siis konkreettisesti tarjottimella.

Vanhojen tuuttien kanssa oli ongelmana, että kaikissa ruokailutilanteissa ne tuppasivat olemaan tiellä. Jos kävi syömässä seisovassa pöydässä, sai aina varoa, ettei tuutti pyyhkäissyt eväitä mennessään. Kun kumartui ottamaan ruokaa, ensimmäisenä kosketusta oli hakemassa rintavarustus eikä suinkaan käsi, joka ojentui kohti ruoka-annosta.

Sitten kun eväät oli kunnialla saatu lautaselle, pöydässä sama tilanne. Piti aina varoa ettei ole tuutteineen oman tai naapurinsa ruoassa kiinni. Kahvitahrojen kuningatar on kuulkaapas se, kun uittaa tuuttiaan naapurin kahvikupissa. Ei ole kaunis näky, kun ei-imettävän naisen tuutit kostuvat. Siitä on hellyyttävyys kaukana.

Eilen istuin ryhdikkäänä huoltoaseman tuolilla. Ryhdikkäänä siksi, että haavojen vuoksi oli pakko ja tietysti siksi, että kyseessä oli päiväkahviseuran ensitapaaminen livenä. En tainnut ottaa kertaakaan uusista tuuteistani kiinni. En ole varma.

Pari päivää aikaisemmin kävin nimittäin häpeilemättä rintoihini kiinni kesken ruokailun. Tapasin kyseisen miehen jo toista kertaa. Keskustelimme uusista tuuteistani ja hän oli sitä mieltä, että niitä on vieläkin jäljellä. Ja kuinka ollakaan, huomasin piteleväni rintojani. Ruokailupaikka sattui olemaan paikkakunnan parhaimpia. Onneksi ajankohta oli sellainen, että olimme siellä kahden. Ja mies ei ollut asiasta moksiskaan, hän ei aikonut ottaa tuuteistani kiinni, joten hänelle oli aivan sama, jos satuin pitelemään rintojani kesken businessneuvottelun.

Eiliselle päiväkahviseuralle menin kertomaan, että olen pitänyt haavani kuivana pikkuhousunsuojilla. Terkkarissa en asiasta avautunut, kun hoitajat kehuivat haavan hyvää kuntoa. Tulehdushan vasemmassa haavassa on, kudosnesteet tunkevat ulos, mutta kuivana pysyy. Vanhana niksipirkkalaisena keksin hyvinkin äkkiä sen, että pintakuivasidehän siellä pitää olla.

Päiväkahviseurani otti Tenan uusiokäytön tyynesti. Tosin myöhemmin hän lupasi uittaa minua meressä ravunpyydyksenä, mutta en usko sen liittyvän tähän mitenkään. Tosin olen kuullut ravustuksesta, että siinä käytetään mädäntyneitä pyydyksiä. Turha kuvitella, että tässä mitenkään mädännytään vaikka haavat eivät meinaa parantua!

Uudet tuutit ja uusi tyyppi on nyt testattu kovissa olosuhteissa paikallisen huoltoaseman kahviossa. Sinne ei osunut yhtään tuttua, jolle olisin voinut avautua uusista tuuteista tai tyypistä, joten siinä mielessä retki oli epäonnistunut.

Jos joku tuttu sattui näkemään minut siellä, uskonpa että hän kiinnitti enemmän huomiota tyyppiin kuin tuutteihin, koska olenhan kuitenkin paikkakunnan tavoitelluin uusiopoikamiestyttö.

Vai meniköhän se nyt ihan niin ?

Takaisin lähtöruutuun

Aamulla, kun katselin peilistä uusia tuuttejani, huomasin palanneeni lähtöruutuun. Turvotus oli laskenut hiukan, ja mitä ihmettä oikea rintani oli alempana kuin vasen. Vasen on edelleen turvonneempi. Tajusin, että olen taas siinä tilanteessa kuin olin kymmenvuotiaana. Minulla on tuoreet tuutit ja olisin niin mielelläni ilman liivejä.

Neljännen luokan kevätlukukausi oli yhtä helvettiä, kun koulun ensimmäiset tuutit päättivät ryhtyä törröttämään juuri minun paitani alla. Tuoreet tuuttini aiheuttivat keskustelua ja liikehdintää jo tuolloin. Poikien mielestä heillä oli täysi oikeus tulla tutkimaan tuuttejani välitunnilla. Näin ollen välituntini kuluivatkin varsin liikunnallisissa merkeissä, koska sain juosta poikia karkuun koko ajan. Opettajat varmaan ajattelivat, että iski se liikunnanhimo tuohonkin vetelään nuoreen naiseen.Osan ajasta vietin varsin viehättävässä tyttöjen vessassa, jossa murhaavat katseet eivät olleet mitenkään vähäisiä. Juoksuharrastukseni ei ollut jäänyt huomiotta tyttöjenkään parissa.

Samana keväänä äitini yritti ehdottaa minulle, että mentäisiin Valintataloon ostamaan rintaliivejä. Loukkaannuin moisesta törkeydestä suunnattomasti ja lukittauduin viikonlopun ajaksi omaan huoneeseeni. Kun kesäloma vihdoin koitti, sai rintani vihdoin rauhan. Tai luulin niin.

Kotona kukaan ei uskaltanut enää edes vihjaista, että minä pukisin päälleni rintaliivit ja niinpä keikuin tuutit törröttäen kesäisillä laitumilla. Hyppelin twistiä, äitini on varmasti purrut sisällä ikkunan takana kättään, kun on katsellut kuinka tuuttini hyppelehtivät mukana.

Sitten lähdin pahaa-aavistamatta äidin kanssa Helsinkiin. Kauhukseni tiemme päätyi lopulta Valintataloon. Äiti pakotti minut mukaansa rintaliiviosastolle, valitsi puolestani vaaleanvihreät ja vaaleansiniset rintaliivit. Kassajonossa hän kailotti suureen ääneen, kuinka olemme ostamassa ensimmäisiä rintaliivejä yhdessä. Kas, meidän naisten hyvät käytöstavat ja kainomielisyys on jo sieltä peräisin.

Bussimatka takaisin Vantaalle oli jäätävä. Päätin mielessäni, että missään nimessä en laittaisi rintaliivejä päälleni. En silloinkaan halunnut tehdä mitään, jos joku tulee käskemään.

Tuli heinäkuu, olimme lähdössä veneilemään ja sain yllättävän kutsun ystäväni mummolaan. Menin sinne aivan innoissani, koska mukaan oli tulossa poika, johon olin suunnattoman ihastunut. Poika oli ystäväni isoveljen kaveri.

Yllätykseni oli suuri, kun vuotta vanhempi ystäväni esitteli minulle rintaliivejään ja kysyi millaiset minun liivini olivat. Epäilin jo tuolloin salaliittoa, mutta rakkauden sokein silmin en huomannut, että olin astumaisillani ansaan.

Vietimme viikon mummolassa, mummo pisti sinä aikana otsatukkani ojennukseen. Hänen mielestään silmien piti näkyä Joka aamu mummo liimasi otsatukkani otsaani kiinni kahdella valtavalla pinnillä. Voi olla, että myös hän olisi halunnut valjastaa pomppuilevat tuuttini, mutta ei kyennyt sanomaan mitään.

Minulla muuten tuppaa aina olemaan hiukset silmillä. Vaikka ottaisin millaisen kampauksen ja kuinka yrittäisin huolehtia siitä, niin kohta olen hiukset silmillä. Siitäs sait mummo! Minua ei pinneillä pidätellä!


Kesäisen kuvan varjoista voi päätellä, että rintaliivit olisivat ilahduttaneet matkaseuruetta. Minun katseeni on tiukasti kiinni pojassa, johon olin ihastunut.

Ihana viikko vierähti kohti loppuaan ja viimeisenä iltana ystäväni tuli luokseni ja sanoi, että poika johon olin ihastunut, oli sitä mieltä, että minun olisi syytä käyttää rintaliivejä. Siinä se tuli. Astuin lopullisesti ansaan ja päätin pukea mukaani tungetut liivit päälle. Menin keimaillen ruokapöytään ja sosiaalisen hyväksynnän syvä myötämielisyys lankesi ylleni. Hymyilin pojalle ja hän hymyili takaisin.

Myöhemmin veneretkellä sain tietää vehkeilevältä kolmikolta, että äitini oli ehdottanut ystäväni äidille, jos tyttö saisikin minut käyttämään rintaliivejä, koska itsekin käyttää.

Mokomat katalat petturit, olin sitä paitsi antautunut pussailemaan pojan kanssa hytissä! Moninkertainen petturuus. Ennen veneretken loppumista jäin vielä kiinni pojalle siitä, että minulla oli kuukautiset. Asiasta ei tietänyt kukaan muu kuin minä. En ollut mitenkään avautuvaa tyyppiä silloin. Onneksi olen päässyt vaiteliaisuudestani eroon: kerron kaiken mitä kukaan ei koskaan halua edes kuulla ;)

Tyttärieni kohdalla oma kärsivällisyyteni ei ole ollut yhtään äitiäni parempaa luokkaa. Itse tein niin, että ostin jokaiselle liivejä valmiiksi. Katselin aikani sitä, kun ne eivät ilmestyneet päälle ja lopulta käytin jokaiselle samaa fraasia: ”Ei tarvitse tulla sitten minulle sanomaan, etten ole tarjonnut rintaliivejä käyttöösi …”

Jokainen on astunut samaan ansaan. ”Miten niin?” ”No, jos käy niin, että rinnat alkavat roikkua sen takia, että et älyä käyttää liivejä rintojen kasvuvaiheessa, niin saat syyttää siitä ihan itseäsi.Muutama silmänmuljautus, katseen kohdistuminen minun vanhoihin valtaviin, ei niin kiinteisiin ja taivaita kurkottaviin jättituutteihini, on saanut kolme tytärtä kummasti toisiin aatoksiin liivittömyyden ihanuudesta. Kumma juttu, miten vahva on esimerkin voima!

Nyt olen siis itse jälleen lähtöruudussa. Uudet tuutit odottavat tukijaansa. Tosin kukaan ei ole kai vehkeilemässä minua vastaan ja pakottamassa minua pitämään liivejä. Haluan ihan itse pistää tukiliivit kehiin. Sama vallaton tyttö minussa, joka ei ole kymmeniin vuosiin saanut kokea tätä tuoreiden tuuttien huumaa, se haluaisi kulkea vapaana tuutit tuulta halkoen.

Mutta ehkä ensi kesänä, kunhan puolen vuoden muotoutumiskausi on takana. Tulevaisuudessa omat tyttäreni saavat solmia salaliittoa siitä, kuinka saadaan muorille säädylliset rintaliivit päälle.

Sehän nähdään. Minua ei määräillä :)!

Varovaista ulkoilua

Kävin eilen uusien tuuttien kanssa ulkona. Ihan ulkona syömässä. Mentiin tyttärien kanssa paikalliseen pizzeriaan, jonka omistaja on myös vuosien varrella osallistunut ahkerasti tissikeskusteluun. Lähinnä kai siksi, että hänellä on töissä nainen, jolla on myös Dolly Parton -syndrooma.

Ennen ulkoilua päätin raaskia pestä itseni. Likaisena olemisen ylellisyys kuuluu muuten yhtenä oleellisena osana ainakin minun sairauslomaani. Ei tartte pestä hiuksia, senkus vetää väärä lääkitys pipan päähän ja haisee.

Nyt kuitenkin yleisen järjestyksen vuoksi, kävin peseytymässä ja huomasin muutaman merkittävän eron vanhojen ja uusien tuuttien välillä. (olen siis käynyt pesulla leikkauksen jälkeen aikaisemminkin, en sentäs niin paatunut ole).

Huomasin pyyhettä asetellessani, kuinka näppärät vanhat tuutit olivatkaan olleet. Niillä sai helposti pyyhkeen pysymään päällään. Kylpytakkiin ei oltu tarvittu vyötä, koska olin vain läväyttänyt tissit kankaan päälle ja siinähän ne pysyivät. Uusien tuuttien kanssa ei ole puhettakaan, ainakaan tässä turvotuksen vaiheessa, että niiden alla pysyisi mikään.

Olen vuosien varrella vitsaillut kuuluisaa kynätestiä: "Mitäs, jos rinnan alla pysyykin kokonainen penaali?" Minun tapauksessani sinne olisi mahtunut ja napakasti pysynyt isompikin naisten käsilaukku. Vaan ei enää. Nyt ei kyllä pysy se kynäkään. Tosin, jos ei olisi noita haavateippejä, kynä saattaisi pysyä kiinni vasemman puolen melkoisen ikävästi repsottavassa haavassa.

Niin. Vasemman rinnan kanssa ongelmia. Sen haava ei pysy kuivana, koska kudosnesteet pukkaavat pihalle. Eilen sitten vaan mietin, että toiset hankkii arpitatuointeja isolla rahalla, minä saatan saada melkoisen makean arpitatuoinnin ihan kaupanpäälle. No, sanoivat sairaalassa, että on olemassa hyviä arvenhoitotuotteita. Katellaan.

Jos laittaisin tähän kuvan vasemman rinnan haavastani, kukaan ei koskaan uskaltaisi mennä leikkaukseen. Mutta enpä nyt laita. Saatte mielikuvitella sen itse. Sanotaanko näin, että viime perjantaina, kun kävin vilauttamassa keskussairaalan ensiavussa uutta tuuttia, niin haavan putsannut punaisen läikikäs nuori mies (sairaanhoitaja) oli pyörtymisen partaalla ja arveli että saattaa olla pikkuisen kipeä. On. Sitä ei käy kieltäminen. Voi olla, että hänen heikotustaan lisäsi se, että mainitsin hänelle, tai oikeastaan vanhimmalle tyttärelleni (joka oli kuskina), että varoilta tulehdukseen annettu lääke todellakin aiheuttaa ripulia.

Hoitaja siis kyseli lääkityksestä. Siksi kerroin asiasta. Olisin kyllä saattanut kertoa muutenkin. Minun smooltookkinihan on tunnetuksi hienotunteista ja sujuvaa.

Olin vain niin ilahtunut siitä, että antibiootti aiheutti ripulia, koska kipulääke aiheuttaa ummetusta. Eli kaikki pelasi jälleen.

Olin siis kuivaamassa itsenäni suihkun jälkeen, pyyhe ei siis pysynyt päälläni ja huomasin toisen eron. Ennen piti hiustenkuivaamisen lisäksi kuivata vanhojen tuuttien alapuolet. Ne kun eivät ihan itsekseen kuivuneet. Vuosikausia käytin talkkia rintojen välissä ja alla, jotta ne olisivat pysyneet kuivina, varsinkin kesäaikaan.

Kuivittelun jälkeen laitoin päälle liivit, joiden koko on 85-DD eli ei ihan pienemmästä päästä, mutta turvotuksen tässä vaiheessa oikein sopivat. Ja ei muuta kuin hipsimään pizzeriaan.

Omistajalle vilautin puseron kaulusta ja totesin että leikkaus on tehty. Johon hän "voi kun on pieneksi leikkasivat, kunhan vaan ei alkaisi kaduttaa", johon minä vaan totesin, että nyt pitää pienentää itseään sitten muualta.

Todellakin. Nyt ei valahda rinnat lattiaan, mutta mahani yllättäen näyttää paljon isommalta kuin ennen. Se tosin on iso. Sitä ei käy kieltäminen, mutta sen saa omin konstein pois. Ja voihan siinäkin käyttää veistä, jos niikseen tulee :).

Joka tapauksessa 85-DD on minun rintakehälläni tällä hetkellä huomattavan pienet rinnat. Se ehkä kertoo jotain siitä mitä vanhat tuutit edustivat. Yleensä tupataan sanomaan että 85-DD on isorintainen :).

Söimme, aiheutimme pahennusta puheillamme kuten tavallista. Nuorin tytär (14v) olisi halunnut vaipua pöydän alle siinä vaiheessa, kun keskustelu kääntyi rintoihin ja siihen kuinka moni meistä voi purra omia nännejään. Varmaan vain nyt muut kuin minä. Ennen sentäs pystyin olemaan nännit vastakkain ihan itsekseni.

Keskustelun taso kertoo siis sen, että vanhimmat tyttäreni (17 v ja 18 v) ovat tottuneet myös he puhumaan rauhasistaan aika rennosti. Rinnat ja naisihmisenä oleminen ei ole mikään ongelma meidän perheessä. Nuorinkin on jo jotenkin toipunut siitä, että jostain ne C/D-kupit vaan tupsahtivat hänenkin rintakehälleen. Säkkiin pukeutumisen aika on ohi.

Kun lähdimme ulos ja ärrän kautta kotiin, alkoi uusia tuutteja jo kirvellä ja juimia. Minä sitten kävelin keskustassa reippaasti kädet rinnoilla. Kukaanhan ei ollut liikenteessä, hiljainen maalaiskuntakeskus, joten tuin rintojani kuten "vanhoina hyvinä aikoina", kun yritin ottaa juoksuaskelia. Oli pakko pitää rinnoista kiinni jos aikoi juosta. Jo ihan näkyvyyden kannalta.

Kun pääsimme paikallisen kuppilan kohdalle, huomasin, että kappas, ikkunapenkit täynnä ja olen koko matkan ärrältä sinne pidellyt rintojani ihan liveyleisön edessä. Harmi, että jäi se väärä lääkitys pipa himaan.

Illalla kudosnesteet tunkivat ulos haavasta. Ei kaunis näky, tunnustan sen ihan avoimesti. Mutta kyllä ulkoilu teki sittenkin hyvää.

Kun nyt istun kirjoittamassa tätä tekstiä, ryhtini on kyllä aika komea. Ei enää mitään rönötystä koneella. Ei voi.

Ennen niin nöyränä tyttönä kuljin huonolla ryhdillä ja niska köyryssä. Nyt sitä mennään rinta rottingilla eteenpäin. Pakko, sattuu muuten liikaa.

Uudet tuutit ja nokkavuus, siltä se varmasti näyttää, kun tällä ryhdillä kylillä kulkee.

Nyt tuutit tuuletukseen. Olohuoneen sohva kutsuu.

Muisteluja vanhoista tuuteista

Ennen leikkausta kävin mammografiassa. Olin saanut sitä nautintoa kokea useampaan otteeseen, koska joka kerta, kun olin menossa muka leikkaukseen tai kun piti tutkia kasvattamani kasvaimen tilaa, pääsin mammografiaan. Aivan kuin olisin ollut vailla sitä, että muutenkin kipeät tuuttini tungetaan kahden levyn väliin litistettäväksi. Auts!

Viimeisin kuvaus oli maaliskuun alussa ja osasin jopa nauttia siitä. Tiesinhän, että se olisi vihonviimeinen kerta, kun niiden kanssa joutuisin venymään.

Ilokseni paikalla oli kaksi röntgenhoitajaa, harjoittelija ja ohjaaja. Riemua oli kaksinkertaisesti, kun sain hinata hikisiä rintojani edestakaisin. Ohjaajan huolena oli se, ettei kaikki mahtuisi kerralla kuvaan, vaan jouduttaisiin tuhlaamaan levyjä vain sen takia, että tuuttini eivät olleet standardinmukaiset. Ilmeisesti mammografian keksinyt insinööri ei ollut tissimiehiä? Muutenhan litistyslaite olisi huomattavasti isompi! Jos miesten penikset kuvattaisiin samanlaisilla vehkeillä, joku keksisi hetkessä laitteen, jolla ei todellakaan puristella tavaroita litteäksi kuin pannukakku!

Kuvaussessio saatiin sitten päätökseen ja samalla tajusin, että seuraavat kerrat tulevat olemaan yhtä helvettiä. Nythän vaan tempaisin lihat tiskiin, kai sellaisia valtaisia lolloja oli suhteellisen helppo kuitenkin asetella vaikka mikään nautinto se ei todellakaan ole. Miten olisi uusin tuuttien laita? Miten niiden kanssa toimitaan? Aika näyttää.

Röntgenlääkäri halusi vielä hinkata arpeani ultralla minuuttien ajan, koska kasvaimen poistamisesta jäänyt kohta oli jotenkin epäilyttävä. Kylmässä huoneessa, eivät niin pienet nännini, osoittivat huomattavaa (ei niin asiaan kuuluvaa) terhakkuutta.

Siinä sitten vanhat tuuttini velloivat puolelta toiselle kuin pomppulinna ja yritimme kaikki osapuolet säilyttää potilas-hoitaja-lääkärisuhteen kliinisenä. Saimme keikan jotakuinkin kunnialla läpi ja pääsin kasaamaan itseni takaisin push-uppeihin.

Kun kuppikoko on pahimmillaan luomu-F, voitte uskoa, että push-uppia kyllä tarvitaan. Kun kerran olin laittanut push-upit päälleni, en voinut enää ottaa niitä pois. Sen jälkeen kaikki normaalit liivit tuntuivat naurettavan ei-tukevilta ja minusta tuli rintojeni kantoväline.

Rintani elivät omaa julkista elämäänsä minun rinnallani, tai siis rintakehäni päällä. Vuosien ajan olemme ystävieni ja perheeni kanssa puhuneet rinnoistani kuin jostain erillisestä osasta minussa.
En osannut enää mitenkään peitellä sitä, jos minun täytyi vaikkapa kumartumisen jälkeen pistää tavarat ojennukseen. Aloin unohtaa, että se massa joka hyllyi rintakehäni päällä, saattoi olla monelle ihmiselle tabu. Ei rintoja asetella paikoilleen missä sattuu. Ei naiset sellaista tee, joten minusta tuli kai mies?

Ai miten niin? Miehethän ovat jatkuvasti käsipäivää suhteessa omaan sukupuolielimeensä. Päivittäiset kontaktit oman vehkeen kanssa ovat luonnollinen osa elämää: käydään kusella, puretaan paineita, asetellaan tavarat monta kertaa päivän mittaan parempaan asentoon. Rinnoistani tuli minulle samanlainen asettelun kohde.

Tosin, koska ne olivat siinä aika lähellä ja vaatteiden suojaamana, niistä oli helppo keskustella kenen kanssa tahansa ja milloin tahansa. Saatoin rinnoista puhuessani ihan reippaasti tarttua niihin kiinni. Harva mies kuitenkaan kesken keskustelun ottaa kiinni omasta vehkeestään. Tai riippuu tietysti ajasta ja paikasta, sekä keskustelun laadusta.

Vuosien aikana rintani vaan ulkoistuivat minusta ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Pahoin pelkään, että tilanne jatkuu samankaltaisena niin kauan, kunnes olen tavannut kaikki tuttavani ja käynyt heidän kanssa läpi uudet tuutit keskustelun.

Rinnoistani siis riittää puhetta. Ilmoitan samalla, että en sitten antanut kenellekään luovutusta, vaikka meillä oli naisten kanssa puhetta, että jokuset B-kupit minun ongelmajätteeksi lähteneistä rintarauhasista olisikin saanut.

Päivi ja Jaana ovat nyt muisto vain...minulla on kyllä kuvia. Ja saattaa olla, että maailmassa on kolme miestä, joilla on kuva edesmenneistä. Rauhaa heidän sieluilleen. Siis Päivin ja Jaanan sekä luonnollisesti niiden kolmen miehen sieluille. Hallelujaa!

Uudet tuutit

Tilasin uudet tuutit itselleni jo vuosia sitten, mutta toimituksessa on ollut häikkää. Jo kymmenisen vuotta sitten fysioterapeuttini tokaisi yhden niskan venytystuokion jälkeen, että eikös kannattaisi seurausten sijaan hoitaa syytä.

Astelin kotona peilin ääreen ja totesin, että koska syy ei enää kyennyt katsomaan minua silmiin, minun piti ottaa ohjat käsiini ja painua lääkäriin.

Lääkäri vilkaisi minua ovelta ja totesi, että asia on harvinaisen selvä. Ei muuta kuin rinnanpienennysjonoon. Laihtua tosin pitäisi ennen sitä.

Helppo juttu, ajattelin mielessäni. Aikaa kului, ehdin kasvattaa yhden hyvälaatuisen kasvaimenkin rintaani ja poistattaa sen ennen kuin päätin mennä uudelleen lääkärille, joka laittoi minut uudelleen jonoon syksyllä 2006.

Erinäisten yhteensattumien takia hanke viivästyi, mutta nyt vihdoin olen tilanteessa että kuppikokoni on jotain ihan muuta kuin F. Se mikä se on, on aika vaikea sanoa, koska turvotus on kova.

Kun lääkäri otti sairaalassa kääreen, tokaisin ääneen: "Ihmeellistä, ne eivät valahda minnekään!".

Tämä ihmeen kanssa alan nyt elää. Tissituijotuskeskusteluun en ole koskaan oikein voinut osallistua, koska harva ihminen vauvasta vaariin on voinut välttää rintojeni tuijottamista, en ole pistänyt sitä kenenkään syyksi. Kyllä itsekin olen tuijotellut naisten rintoja ja tiedän kuinka noloa se on kun ei voi olla katsomatta vaikka kuinka yrittäisi estää vilkuilut ja tuijottelut.

Itselläni rintojen katselu on liittynyt siihen, että olen uteliaana arvioinut millaiset mahtavat olla omat uudet tuuttini. Olen äimistellyt ihmisiä, joiden mielestä olen lähinnä lääkitystä vailla, koska halusin päästä eroon valtavista rinnoistani. Silikonirinnat ja aidot kolme lasta imettäneet rinnat ovat hiukan erinäköiset kun tuet poistetaan. Silikonit pysyvät siinä missä ovat, luomut (ainakin omani) valahtavat kohti lattiaa.

Sanoinkin tyttärilleni (jotka ovat ilokseen perineet tötterögeenit äidiltään) että saattaisin jopa kestää kaikki nämä selkäsäryt ja niskakivut ja ainaisen eriasteisen tuijottelun, mutta aion vielä joskus riisua vaatteeni.

Viikon kokemuksella voin sanoa että rakastan sitä että nännini katsovat suoraan eteenpäin. Heitä voi joku joskus jopa katsoa silmiin, mutta katsotaanko minua nyt uusin silmin. Sen seuraaminen tulee olemaan mielenkiintoinen retki.

Olinko minä vain rintani?