Tämän päivän Iltalehdessä Annika Metsäketo on sitä mieltä, että hänen kukkivat kumpunsa eivät riitä televisioon. Alkuviikolla kuuntelin Voicelta Vappua, joka haastatteli Scott Capurroa. Vappu yritti vakuuttaa miehelle, että hänen tuuttinsa ovat oikein hienot ja riittävät. Scott kuitenkin totesi tylysti, että "Hanki silikonit".
Olen iloinen, ettei minun tarvitse hakeutua ammattiin, jossa tuunatut tuutit ja hyvät perät ovat erityinen meriitti. "So Not Suomen Tietopankki" -Satu-missukka saattaa olla oikeassa, että vähät kiinnostaa tietää jotain jostain sodista, vai mitä ne nyt oli, tai sotilaista tai ketä ne nyt oli tai historiasta vai mikä se nyt oli. Ihan perseestä tollaset jutut ja ihku historiaa. Sellaista kun ei enää niinku tapahdu In Real Life!
Mutta!
Minullapa on kuitenkin ne tuunatut tuutit. Mutta kuinkas muutenkaan siinä käy kuin huonosti kun jostain päin aloittaa remontin. Kaikkihan sen tietää.
Jos maalaat seinän, listat näyttävät likaisilta ja kohta pitää remontoida koko huusholli.
Uudet tuutit vaativat tiukan rungon, valaisi minua heti ensikättelyssä nettituttu, joka ei ole koskaan nähnyt minua livenä. Tosin harvinaisen oikeassa on siinä, että tuunausta tarvittaisiin. Sitä ei käy kieltäminen.
Kävin eilen tilaisuudessa, jossa oli hyvänpäiväntuttuja, joita en ole nähnyt aikoihin. Osa tiesi, että olen ollut leikkauksessa, osa näytti kuumeisesti pohtivan mitä outoa minussa oli. Yksi nainen uskalsi kysyä miten olen voinut ja tarkasteli minua päästä varpaisiin. Vastasin naiselle, että kiitos kysymästä, itse asiassa voin paremmin kuin koskaan. Todellakin. Voin paremminkin kuin koskaan.
Olen muuttunut muutaman vuoden aikana melkoisesti. Tavoitteena on koko ajan ollut pienennysleikkaus. Laihtuminen ei ole ainut muutos mitä minussa on tapahtunut, ehkä sitä muutosta onkin vaikeinta havaita. Olenhan aina ollut melkoisen aikaansaava ja iloinen nainen.
Minulla on edelleen aika paljon tuunattavaa elämässäni, mutta olen saavuttanut tilanteen, jota miltei voisi kutsua sisäiseksi rauhaksi, vaikka kovin rauhattomalta ja hersyvältä saatan edelleenkin vaikuttaa. Taidan jopa tietää mitä elämältäni haluan.
Jouduin luopumaan käsityöammatista 1990-luvun puolessa välissä ja opiskelin täysipäiväisesti tai työn ohessa yhteensä 12 vuotta. Tämän vuoden helmikuuhun asti. Tuunasin melkoisesti päätäni. Sinä aikana unohdin, että ilman toimivaa kehoa en pääse käyttämään päätäni niin hyvin kuin se ansaitsee.
Viimeinen tutkintoni venyi venymistään, kun en enää kyennyt unohtamaan fyysisyyttäni. Keho päätti ottaa yliotteen elämästäni. Se pisti hormonit hyrräämään ja mieleni haikailemaan aivan muiden asioiden perään kuin olisi ollut järkevää.
Se oli oikein minulle. En voinut olla pelkästään työ- ja opiskelunarkomaani. Elämässä on muutakin kuin tutkinnot ja urakehitys.
Uudet tuutit ovat yksi keskeinen osa uutta minääni. Ulkoinen olemukseni ja sisäinen maailmani alkavat pikku hiljaa kohdata toisensa.
Vaikka alussa kritisoin ulkonäköpaineita ja missirukan historiantajua, alan antaa periksi sille, että ulkoisiin asioihin panostaminen ei ole vain silkkaa typeryyttä.
Mutta vastustan silti sitä, että vain tuhdeilla tuuteilla pääsee telkkuun! Se tarkoittaa tuhtien ja tuunattujen tuuttien kantajalle useimmiten sitä, että hän saa kamppailla terveytensä kanssa.
Miksi tyytyä vain photoshoppaukseen vain mediassa! Eikös meistä kaikista saisi muovinuken näköisiä jollain konstilla?
Ehkä miehille voisi ryhtyä kehittämään piilolinssejä, joiden läpi näkisi juuri sellaisen naisen kuin mies unelmissaan haluaa. Naiset voisivat sitten olla tuutteineen ja perineen sellaisia kuin ovat? Ei taida onnistua. Onneksi!
lauantai 26. huhtikuuta 2008
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Ruma Bettykin piteli tuuttejaan!
Tänään näin miltä se näyttää, kun nainen puristelee ihmeissään tuuttejaan. Se tapahtui turvallisesti teeveen ääressä, kun Rumassa Bettyssä Aleksis ensin puristeli itseään ihmetyksen vallassa ja sitten Betty perästä.
Minä kävin tuutteineni oikein maakuntamatkalla. Se suuntautui etelään. Työkaverini arveli, että on parempi, että menen juomaan ensimmäisiä kovia kevään kännejäni muualle kuin kotikaupunkiin tai yleensä ottaen poistuminen koko maakunnasta olisi suotavaa. Oikeassa hän oli.
Ensin kävin lääkärintarkastuksessa ja hän sanoi minulle, että voin lähteä testaamaan uusia tuuttejani minne vaan. Mitä vaan saan tehdä, ja puolen vuoden kuluttua takaisin näytille.
Kysyin häneltä, että onkos hänellä vastausta siihen, mistä minä tämän mahan sain, kun sitä ei ollut aikaisemmin. Kai?
Hän sanoi, että on kuullut saman lauseen aika monesti. Näinhän se meni, esirippu nousi...
Mutta matkalle...eikös jo perjantaina tullut muutaman viininlasin jälkeen mieleen se, että nämä uudet ihmisethän eivät laisinkaan tiedä minusta mitään.
Ja mikä kirvoittaa kielenkantoja paremmin kuin pieni alustus tuuteista. Vanhoista ja uusista tuuteista. Hämmästyttävää kyllä, kukaan ei suostunut tulemaan kanssani vessaan, vaikka kuinka ilmoitin, että nyt olisi sitten se tilaisuus.
Pöytäseurueen ainut mies häipyi aina jostain syystä hetkeksi muualle, ja kun hän yritti tulla takaisin, eikös koko naisvoittoinen seurakunta pidellyt rintojaan. Minkäs minä sille mahdoin, että muutkin asiasta innostuivat?
Sen verran vilautin kaula-aukkoa, että voin todistaa, että ruoanjämät eivät enää jää rintavakoon. "Juuri noin" - tokaisin vastapäiselle naiselle, joka kaiveli viinirypälettä rintapielistään. Eipä ole enää minun ongelmani ruokavarastointi.
Jatkoin iltaa toisiin bileisiin ja tavoitteenani oli olla vaiti uusista tuuteista. Mutta kuinka kauan muka sen lupauksen pystyin pitämään, en kai tuntiakaan, ja taas olin esittelemässä tuuttejani tutuille.(-> ja oli joukossa kyllä ihan uusiakin tuttavuuksia)
Illan päätteeksi menimme paikalliseen kuppilaan, josta ei kerrota äidille, ja siellä uusin tuutein pistin jalalla koreaksi. Kyllä oli kevyttä ja helppoa tanssia. Minua ei taaskaan olisi millään saatu pois tanssilattialta. Olin siis polttareissa, jonka seurueeseen kuului iloisen vapaamielistä väkeä. Sain jopa tanssiinkutsuja. Käsittääkseni tai muistaakseni.
Minulla olisi ollut perjantaina mahdollisuus tehdä niin, että olisin kohdannut nämä minulle aivan tuntemattomat ihmiset sellaisena kuin nyt olen, mutta uusi tuuttius minussa ei antanutkaan siihen mahdollisuutta. Saimme sitten nostella uusien tuuttien maljoja jonkin verran. Eipä tarvinnut vanhaa pääsiäistä tai varhaista vappua juhlistaa.
Tänään kävin päiväkahvilla yhden miehen kanssa. Hän olisi kovin innoissaan tutustunut uusiin tuutteihin, mutta jätin tällä erää vilauttamatta. Ehkä myöhemmin. Tai sitten en. Tästähän saa aivan kuvan että olisin jatkuvasti päiväkahvilla miesten kanssa. En ole. Vain kolmesti tänä vuonna ja niistäkin kaksi saman miehen kanssa. Ja toiselle en aio näyttää tuuttejani, vaan muita kykyjäni. --- kykyäni kirjoittaa! Tietysti!
Ja sitä paitsi johan tässä tuli loppuviikon ja viikonlopun aikana joko sanallisesti tai ihan fyysisesti näytettyä kirurgin taideteoksia aika usealle ihmiselle. Niin aloitin itse asiassa vilauttelun jo torstaina. Tuttuja naisia ne olivat. Ja olimme leikkaustani odotelleen yhdessä jo vuosien ajan. Lopputulos oli näytettävä!
Rumaa Bettyä katsoessani ajattelin, että todellakin, se saattaa näyttää jotenkin omituiselta, kun nainen puristelee hyvin uteliaanoloisena rintojaan.
Mutta minä en kuitenkaan samalla tee sitä mitä minulle neuvoi yksi leikkauksessa käynyt. Hän kehotti minua nipistelemään nännejäni. Siis nipistelen kyllä. Tavoitteena on ylläpitää hermoratoja ja tuntemuksia, mutta en siis julkisesti sentäs sitä tee!
Olkaamme kiitollisia siitä!
Minä kävin tuutteineni oikein maakuntamatkalla. Se suuntautui etelään. Työkaverini arveli, että on parempi, että menen juomaan ensimmäisiä kovia kevään kännejäni muualle kuin kotikaupunkiin tai yleensä ottaen poistuminen koko maakunnasta olisi suotavaa. Oikeassa hän oli.
Ensin kävin lääkärintarkastuksessa ja hän sanoi minulle, että voin lähteä testaamaan uusia tuuttejani minne vaan. Mitä vaan saan tehdä, ja puolen vuoden kuluttua takaisin näytille.
Kysyin häneltä, että onkos hänellä vastausta siihen, mistä minä tämän mahan sain, kun sitä ei ollut aikaisemmin. Kai?
Hän sanoi, että on kuullut saman lauseen aika monesti. Näinhän se meni, esirippu nousi...
Mutta matkalle...eikös jo perjantaina tullut muutaman viininlasin jälkeen mieleen se, että nämä uudet ihmisethän eivät laisinkaan tiedä minusta mitään.
Ja mikä kirvoittaa kielenkantoja paremmin kuin pieni alustus tuuteista. Vanhoista ja uusista tuuteista. Hämmästyttävää kyllä, kukaan ei suostunut tulemaan kanssani vessaan, vaikka kuinka ilmoitin, että nyt olisi sitten se tilaisuus.
Pöytäseurueen ainut mies häipyi aina jostain syystä hetkeksi muualle, ja kun hän yritti tulla takaisin, eikös koko naisvoittoinen seurakunta pidellyt rintojaan. Minkäs minä sille mahdoin, että muutkin asiasta innostuivat?
Sen verran vilautin kaula-aukkoa, että voin todistaa, että ruoanjämät eivät enää jää rintavakoon. "Juuri noin" - tokaisin vastapäiselle naiselle, joka kaiveli viinirypälettä rintapielistään. Eipä ole enää minun ongelmani ruokavarastointi.
Jatkoin iltaa toisiin bileisiin ja tavoitteenani oli olla vaiti uusista tuuteista. Mutta kuinka kauan muka sen lupauksen pystyin pitämään, en kai tuntiakaan, ja taas olin esittelemässä tuuttejani tutuille.(-> ja oli joukossa kyllä ihan uusiakin tuttavuuksia)
Illan päätteeksi menimme paikalliseen kuppilaan, josta ei kerrota äidille, ja siellä uusin tuutein pistin jalalla koreaksi. Kyllä oli kevyttä ja helppoa tanssia. Minua ei taaskaan olisi millään saatu pois tanssilattialta. Olin siis polttareissa, jonka seurueeseen kuului iloisen vapaamielistä väkeä. Sain jopa tanssiinkutsuja. Käsittääkseni tai muistaakseni.
Minulla olisi ollut perjantaina mahdollisuus tehdä niin, että olisin kohdannut nämä minulle aivan tuntemattomat ihmiset sellaisena kuin nyt olen, mutta uusi tuuttius minussa ei antanutkaan siihen mahdollisuutta. Saimme sitten nostella uusien tuuttien maljoja jonkin verran. Eipä tarvinnut vanhaa pääsiäistä tai varhaista vappua juhlistaa.
Tänään kävin päiväkahvilla yhden miehen kanssa. Hän olisi kovin innoissaan tutustunut uusiin tuutteihin, mutta jätin tällä erää vilauttamatta. Ehkä myöhemmin. Tai sitten en. Tästähän saa aivan kuvan että olisin jatkuvasti päiväkahvilla miesten kanssa. En ole. Vain kolmesti tänä vuonna ja niistäkin kaksi saman miehen kanssa. Ja toiselle en aio näyttää tuuttejani, vaan muita kykyjäni. --- kykyäni kirjoittaa! Tietysti!
Ja sitä paitsi johan tässä tuli loppuviikon ja viikonlopun aikana joko sanallisesti tai ihan fyysisesti näytettyä kirurgin taideteoksia aika usealle ihmiselle. Niin aloitin itse asiassa vilauttelun jo torstaina. Tuttuja naisia ne olivat. Ja olimme leikkaustani odotelleen yhdessä jo vuosien ajan. Lopputulos oli näytettävä!
Rumaa Bettyä katsoessani ajattelin, että todellakin, se saattaa näyttää jotenkin omituiselta, kun nainen puristelee hyvin uteliaanoloisena rintojaan.
Mutta minä en kuitenkaan samalla tee sitä mitä minulle neuvoi yksi leikkauksessa käynyt. Hän kehotti minua nipistelemään nännejäni. Siis nipistelen kyllä. Tavoitteena on ylläpitää hermoratoja ja tuntemuksia, mutta en siis julkisesti sentäs sitä tee!
Olkaamme kiitollisia siitä!
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Pakko vilauttaa!
Olen viime päivien aikana taas käynyt muutamaan otteeseen lääkärissä vilauttelemassa uusia tuuttejani. Pieni, mutta itsepäinen reikä vasemman rinnan alla ei ymmärrä mennä umpeen, eikä ihmekään, siitä on löytynyt yllättävän paljon itsestäänsulavaa tikkiä, joka ei siis sula.
Vilautteluni alkaa mennä aivan rutiinilla. Tänään odottelin innoissani miespuolisen sairaanhoitajan oven takana, että kohta pääsen vilauttamaan taas uudelle hoitajalle ja lääkärille uusia tuuttejani.
Sitten huomasin että päivystyksen odotustila onkin muutaman metrin päässä. Onneksi mieshoitaja ei ehtinyt avata oveaan, koska olisin satavarmaa marssinut ovesta paljon sanomatta sisään, tempaissut paitani ja rintaliivini pois päältä ja tokaissut että siinä se tikki on. Voi olla, ettei miesparka olisi ikinä toipunut siitä.
Eilen, kun kävin vilauttamassa työterkkarille (ja kaikesta päätellen ovien raosta uudet tuuttini näki myös seuraava potilas -- harvoin saan moisia kiihkeitä katseita lääkäriaseman odotustilassa) en muistanut riisuessani, ettei minun enää tarvitsekaan kaapaista rintojani vasemmalla kädellä kasaan. Liike lähti niin vaistomaisesti, että itsekin hämmennyin.
Vuosikausia olin riisumistilanteessa tottunut siihen, että minun oli tavalla tai toisella kannateltava rintojani, koska A) ne olivat niin isot ja painavat B) ne roikkuivat todella mittavasti. Eilen huomasin millaista kauhontaliikettä olin tehnyt ja tokaisin oikein ääneen, että eihän minun tarvitsekaan kasata itseäni.
Tänään illalla kävin kyläilemässä. Unohdin vilauttaminen sisätiloissa, mutta en antanut sen häiritä itseäni, vaan tarkastimme tavaran parkkipaikalla. Ilmeisesti kukaan ei ollut ikkunoissa katsomassa. Toisaalta asukkaat niitä, jotka majailevat siinä paikallisessa baarissa jonka ohi kävelin rintoja pidellen, joten joku saattoi nähdä nyt uudet tuutit ilman pitelyä.
Tiedän että monet vilautukset ovat vielä edessä. Olen aika monelle luvannut näyttää uudet tuuttini. Ja mikäs näitä on näytellessä, somat ne ovat, arvet melkoiset mutta ketunnenät niin nöpöt!
Vilautteluni alkaa mennä aivan rutiinilla. Tänään odottelin innoissani miespuolisen sairaanhoitajan oven takana, että kohta pääsen vilauttamaan taas uudelle hoitajalle ja lääkärille uusia tuuttejani.
Sitten huomasin että päivystyksen odotustila onkin muutaman metrin päässä. Onneksi mieshoitaja ei ehtinyt avata oveaan, koska olisin satavarmaa marssinut ovesta paljon sanomatta sisään, tempaissut paitani ja rintaliivini pois päältä ja tokaissut että siinä se tikki on. Voi olla, ettei miesparka olisi ikinä toipunut siitä.
Eilen, kun kävin vilauttamassa työterkkarille (ja kaikesta päätellen ovien raosta uudet tuuttini näki myös seuraava potilas -- harvoin saan moisia kiihkeitä katseita lääkäriaseman odotustilassa) en muistanut riisuessani, ettei minun enää tarvitsekaan kaapaista rintojani vasemmalla kädellä kasaan. Liike lähti niin vaistomaisesti, että itsekin hämmennyin.
Vuosikausia olin riisumistilanteessa tottunut siihen, että minun oli tavalla tai toisella kannateltava rintojani, koska A) ne olivat niin isot ja painavat B) ne roikkuivat todella mittavasti. Eilen huomasin millaista kauhontaliikettä olin tehnyt ja tokaisin oikein ääneen, että eihän minun tarvitsekaan kasata itseäni.
Tänään illalla kävin kyläilemässä. Unohdin vilauttaminen sisätiloissa, mutta en antanut sen häiritä itseäni, vaan tarkastimme tavaran parkkipaikalla. Ilmeisesti kukaan ei ollut ikkunoissa katsomassa. Toisaalta asukkaat niitä, jotka majailevat siinä paikallisessa baarissa jonka ohi kävelin rintoja pidellen, joten joku saattoi nähdä nyt uudet tuutit ilman pitelyä.
Tiedän että monet vilautukset ovat vielä edessä. Olen aika monelle luvannut näyttää uudet tuuttini. Ja mikäs näitä on näytellessä, somat ne ovat, arvet melkoiset mutta ketunnenät niin nöpöt!
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Tuuttien voima!
Tänä aamuna ei voi olla kommentoimatta tuuttien voimaa. Ike jäi tuuttien takia saikulle, Mad-Max pyllistelee lehtien palstoilla kivoissa kuoseissa ja maailma katsoo päältä. Itse en koe olevani yhtään sen parempi ihminen kuin Ike tai Mad-Maxikaan, itse asiassa tunnen syvää myötätuntoa heitä kohtaan. Kukapa meistä haluaisi että meidän rohkeat tekstiviestimme tai makuuhuonepuuhamme olisi kaiken maailman hupina.
Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän ehtii turata. Toiset tietysti kykenevät elämään elämänsä siveysoppien mukaan, eivät tunne suunnatonta uteliaisuutta tuuttien ja tötteröiden maailmaan ja ovat siinä mielessä onnellisia, että heidän privaattielämänsä voisi koska tahansa laittaa "24/7-kanavalle" tarkasteluun. Minun elämääni ei ainakaan voisi.
Hämmentävää kuitenkin on se, että Tukiaisten tuutit eivät mitenkään poikkea muusta tuuttimassasta. Ehkä ajatus blondisisaruksista on saanut Iken menemään lopullisesti sekaisin. Olen itsekin käynyt katsomassa näiden tuuttikuvia ja ihmettelen syvästi mikä niissä vetosi Ikeen. Tuutit yhdistettyinä runsaisiin hiuksiin? Jos minä olisi mies, ja minua katsottaisiin niillä silmillä ja katseella joka niissä kuvissa on, en ikinä ryhtyisi lähettelemään viestiä. Se katse jonka kuvien valokuvaaja saa, ei todellakaan ole eroottisuuden huippu. Pikemminkin turn on. Älä koske minuun.
Ike ei ole siis silmiinkatsojatyyppiä? Tässä taisi tulla todistetuksi se, että osaa ei todellakaan kiinnosta naisen katse :)
Tuuttien voima on kuitenkin ilmeinen. Aamun uutistarjontaan kuului myös se, ettei seksipalvelujen ostossa ole tapahtunut muutosta, vaikka laki seksipalvelujen ostamisesta on ollut voimassa jo puolisentoista vuotta.
Eilen etsimme vanhimman tyttäreni kanssa kuvia vuosien varrelta. Mieleeni tuli ex-mieheni ja minun Ibizan matka. Olin aina ihmetellyt miten jotkut päätyvät tuutteineen postikortteihin ja kuitenkin yhtäkkiä huomaisin olevani poikaystäväni kanssa poseeraamassa hotellimainoksessa yläosattomissa. Minunkin tuuttini saattavat siis olla jossain postikortissa. Maailmassa tapahtuu monia hämmentäviä asioita.
Nyt haluaisin nuo kuvat itselleni. En siksi, että minua harmittaisi niiden olemassaolo. Vaan siksi, että elämä ei ole mustavalkoista. Kaikkea saattaa tapahtua, vaikka vannoisi, että minä en ainakaan...
Jostain mieleeni tuli Rauno Lehtiseen "Toiset meistä" -laulu:
” Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin. Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka poijulta poijulle käy. Ja niin ovat monet meistä lokkeja, jotka eivät ole mitään ilman valkeaa laivaa…”
Jotkut meistä löytävät sen ainoan ja oikean syväväylänsä. Toisia kiinnostaa enemmän poijulta poijulle käyminen. Ihmisiä, joita asia kiinnostaa suunnattomasti ja joiden päivien pelastus on toisten mokat, ovatko he lokkeja?
Meitä kaikkia tarvitaan. Tuutit pyörittävät maailmaa niin monella eri tavalla.
Meidän kaikkien pitää myös miettiä sitä, että mahtaako kyseessä olla rankemmanpuoleinen aprillipila. Ike ei eroakaan :) ... aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle...hmm.
Tässä on kyllä tainnut käydä juuri näin, sillin toivossa tuli kuravettä päälle!
Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän ehtii turata. Toiset tietysti kykenevät elämään elämänsä siveysoppien mukaan, eivät tunne suunnatonta uteliaisuutta tuuttien ja tötteröiden maailmaan ja ovat siinä mielessä onnellisia, että heidän privaattielämänsä voisi koska tahansa laittaa "24/7-kanavalle" tarkasteluun. Minun elämääni ei ainakaan voisi.
Hämmentävää kuitenkin on se, että Tukiaisten tuutit eivät mitenkään poikkea muusta tuuttimassasta. Ehkä ajatus blondisisaruksista on saanut Iken menemään lopullisesti sekaisin. Olen itsekin käynyt katsomassa näiden tuuttikuvia ja ihmettelen syvästi mikä niissä vetosi Ikeen. Tuutit yhdistettyinä runsaisiin hiuksiin? Jos minä olisi mies, ja minua katsottaisiin niillä silmillä ja katseella joka niissä kuvissa on, en ikinä ryhtyisi lähettelemään viestiä. Se katse jonka kuvien valokuvaaja saa, ei todellakaan ole eroottisuuden huippu. Pikemminkin turn on. Älä koske minuun.
Ike ei ole siis silmiinkatsojatyyppiä? Tässä taisi tulla todistetuksi se, että osaa ei todellakaan kiinnosta naisen katse :)
Tuuttien voima on kuitenkin ilmeinen. Aamun uutistarjontaan kuului myös se, ettei seksipalvelujen ostossa ole tapahtunut muutosta, vaikka laki seksipalvelujen ostamisesta on ollut voimassa jo puolisentoista vuotta.
Eilen etsimme vanhimman tyttäreni kanssa kuvia vuosien varrelta. Mieleeni tuli ex-mieheni ja minun Ibizan matka. Olin aina ihmetellyt miten jotkut päätyvät tuutteineen postikortteihin ja kuitenkin yhtäkkiä huomaisin olevani poikaystäväni kanssa poseeraamassa hotellimainoksessa yläosattomissa. Minunkin tuuttini saattavat siis olla jossain postikortissa. Maailmassa tapahtuu monia hämmentäviä asioita.
Nyt haluaisin nuo kuvat itselleni. En siksi, että minua harmittaisi niiden olemassaolo. Vaan siksi, että elämä ei ole mustavalkoista. Kaikkea saattaa tapahtua, vaikka vannoisi, että minä en ainakaan...
Jostain mieleeni tuli Rauno Lehtiseen "Toiset meistä" -laulu:
” Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin. Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka poijulta poijulle käy. Ja niin ovat monet meistä lokkeja, jotka eivät ole mitään ilman valkeaa laivaa…”
Jotkut meistä löytävät sen ainoan ja oikean syväväylänsä. Toisia kiinnostaa enemmän poijulta poijulle käyminen. Ihmisiä, joita asia kiinnostaa suunnattomasti ja joiden päivien pelastus on toisten mokat, ovatko he lokkeja?
Meitä kaikkia tarvitaan. Tuutit pyörittävät maailmaa niin monella eri tavalla.
Meidän kaikkien pitää myös miettiä sitä, että mahtaako kyseessä olla rankemmanpuoleinen aprillipila. Ike ei eroakaan :) ... aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle...hmm.
Tässä on kyllä tainnut käydä juuri näin, sillin toivossa tuli kuravettä päälle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
