Tänään näin miltä se näyttää, kun nainen puristelee ihmeissään tuuttejaan. Se tapahtui turvallisesti teeveen ääressä, kun Rumassa Bettyssä Aleksis ensin puristeli itseään ihmetyksen vallassa ja sitten Betty perästä.
Minä kävin tuutteineni oikein maakuntamatkalla. Se suuntautui etelään. Työkaverini arveli, että on parempi, että menen juomaan ensimmäisiä kovia kevään kännejäni muualle kuin kotikaupunkiin tai yleensä ottaen poistuminen koko maakunnasta olisi suotavaa. Oikeassa hän oli.
Ensin kävin lääkärintarkastuksessa ja hän sanoi minulle, että voin lähteä testaamaan uusia tuuttejani minne vaan. Mitä vaan saan tehdä, ja puolen vuoden kuluttua takaisin näytille.
Kysyin häneltä, että onkos hänellä vastausta siihen, mistä minä tämän mahan sain, kun sitä ei ollut aikaisemmin. Kai?
Hän sanoi, että on kuullut saman lauseen aika monesti. Näinhän se meni, esirippu nousi...
Mutta matkalle...eikös jo perjantaina tullut muutaman viininlasin jälkeen mieleen se, että nämä uudet ihmisethän eivät laisinkaan tiedä minusta mitään.
Ja mikä kirvoittaa kielenkantoja paremmin kuin pieni alustus tuuteista. Vanhoista ja uusista tuuteista. Hämmästyttävää kyllä, kukaan ei suostunut tulemaan kanssani vessaan, vaikka kuinka ilmoitin, että nyt olisi sitten se tilaisuus.
Pöytäseurueen ainut mies häipyi aina jostain syystä hetkeksi muualle, ja kun hän yritti tulla takaisin, eikös koko naisvoittoinen seurakunta pidellyt rintojaan. Minkäs minä sille mahdoin, että muutkin asiasta innostuivat?
Sen verran vilautin kaula-aukkoa, että voin todistaa, että ruoanjämät eivät enää jää rintavakoon. "Juuri noin" - tokaisin vastapäiselle naiselle, joka kaiveli viinirypälettä rintapielistään. Eipä ole enää minun ongelmani ruokavarastointi.
Jatkoin iltaa toisiin bileisiin ja tavoitteenani oli olla vaiti uusista tuuteista. Mutta kuinka kauan muka sen lupauksen pystyin pitämään, en kai tuntiakaan, ja taas olin esittelemässä tuuttejani tutuille.(-> ja oli joukossa kyllä ihan uusiakin tuttavuuksia)
Illan päätteeksi menimme paikalliseen kuppilaan, josta ei kerrota äidille, ja siellä uusin tuutein pistin jalalla koreaksi. Kyllä oli kevyttä ja helppoa tanssia. Minua ei taaskaan olisi millään saatu pois tanssilattialta. Olin siis polttareissa, jonka seurueeseen kuului iloisen vapaamielistä väkeä. Sain jopa tanssiinkutsuja. Käsittääkseni tai muistaakseni.
Minulla olisi ollut perjantaina mahdollisuus tehdä niin, että olisin kohdannut nämä minulle aivan tuntemattomat ihmiset sellaisena kuin nyt olen, mutta uusi tuuttius minussa ei antanutkaan siihen mahdollisuutta. Saimme sitten nostella uusien tuuttien maljoja jonkin verran. Eipä tarvinnut vanhaa pääsiäistä tai varhaista vappua juhlistaa.
Tänään kävin päiväkahvilla yhden miehen kanssa. Hän olisi kovin innoissaan tutustunut uusiin tuutteihin, mutta jätin tällä erää vilauttamatta. Ehkä myöhemmin. Tai sitten en. Tästähän saa aivan kuvan että olisin jatkuvasti päiväkahvilla miesten kanssa. En ole. Vain kolmesti tänä vuonna ja niistäkin kaksi saman miehen kanssa. Ja toiselle en aio näyttää tuuttejani, vaan muita kykyjäni. --- kykyäni kirjoittaa! Tietysti!
Ja sitä paitsi johan tässä tuli loppuviikon ja viikonlopun aikana joko sanallisesti tai ihan fyysisesti näytettyä kirurgin taideteoksia aika usealle ihmiselle. Niin aloitin itse asiassa vilauttelun jo torstaina. Tuttuja naisia ne olivat. Ja olimme leikkaustani odotelleen yhdessä jo vuosien ajan. Lopputulos oli näytettävä!
Rumaa Bettyä katsoessani ajattelin, että todellakin, se saattaa näyttää jotenkin omituiselta, kun nainen puristelee hyvin uteliaanoloisena rintojaan.
Mutta minä en kuitenkaan samalla tee sitä mitä minulle neuvoi yksi leikkauksessa käynyt. Hän kehotti minua nipistelemään nännejäni. Siis nipistelen kyllä. Tavoitteena on ylläpitää hermoratoja ja tuntemuksia, mutta en siis julkisesti sentäs sitä tee!
Olkaamme kiitollisia siitä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti