Olin eilen hakemassa keskimmäistä tytärtä Savonlinnasta. Hakeminen edellytti pakkauslaatikoita ja siivousvälineitä. Hankin ne paikallisesta Tokmannista. Siellä olin kuin maailmanomistaja, keikuttelin kannujani ja röyhistelin rintaani. Nuoret miehet katselivat perääni ja minä hyrisin onnesta.
Miksi ihmeessä olen edes uhrannut yhtäkään ajatusta sille, että ottaisin itselleni samanikäinen miehen kuin minä. Tai ei se ikäkään, mutta se asenne elämään.
Olin talven ja kevään aikana leikkausta odotellessa päässyt taas vakuuttamaan itselleni, että mun pitäisi jotenkin alkaa käyttäytyä kuten ikäiseni, asemassa olevat naiset, käyttäytyvät. Että en saisi ajatella typeryyksiä - nuoria ihania, hupsuja ja energisiä miehiä, joiden kanssa minulla vaan oli niin hauskaa viime vuonna.
Jostain ihmeestä alkoi kaivautua "kunnonperheenäiti"-kaapu päälleni. Kunnes taas tajusin, että ei minusta kerta kaikkiaan ole nyt siihen. Ei näillä uusilla tuuteilla, pitäähän niiden kai nyt nähdä yhtä paljon maailmaa kuin vanhojenkin?
Tätä miettiessä suunnittelen uusin aatoksin kesääni. Ja korostan edelleen ajatusta, ei se ikä vaan se asenne. Vanhahan voi olla jo parikymppinenkin. Kaavoihin kangistunut.
En palaa tylsyyteen. En sittenkään. En!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti