Turinaa tuuteista

Aloin miettiä uusien tuuttien pitkäaikaisia vaikutuksia. Huomasin, että leikkaukseen pääsyn odottaminen, leikkauksen viivästyminen ja uusien aikojen jatkuva sopiminen ovat aiheuttaneet elämääni eräänlaisen sahausliikkeen.

Ensimmäisen kerran vuosia sitten kun olin jonossa, en kyennyt laihtumaan. Elämäntilanteeni ei ollut yhtään tasaisempi kuin nytkään. Koskapa minulla olisi, mutta kuvittelin kuitenkin olevani tasaisessa avioliitossa. Mikään ei varsinaisesti estänyt minua menemästä leikkaukseen. Paitsi se, etten laihtunut ja lopulta se, että jouduinkin menemään kohdunpoistoleikkaukseen.

Olinhan vuotanut leikkausta edeltävien vuosien ajan melkoisesti. Aloin varmasti olla heikko jo ihan sen vuoksi, että kuukautiset kestivät 30 päivää kuukaudessa. Eikä vuoto ollut mitään tiputtamista, vaan verta tuli niin että jouduin käyttämään välillä lasten vaippoja.

Muistan tyttärieni ilmeen kun tulin vessasta ja olin nilkkoja myöten veressä. Sitten vaan peseydyin, laitoin Pamperssin housuihin ja ajoin terveysasemalle. Ja kaavintaan.

Kohdunpoistosta toipuminen oli oma prosessinsa. Haavat parantuivat kyllä hyvin, mutta tietoisuus siitä, että olen omat lapseni tehnyt, oli kuitenkin melkoisen voimakas kokemus. Olin toki jo 36 vuotias, mutta aika moni aloittaa lastenteon vasta tuon ikäisenä. Surutyötä sen suhteen tein vuosien ajan.

44 vuotiaana olen joutunut uudelleen pohtimaan sitä, etten voi saada lapsia. Ei sillä, että ihan oikeasti lapsia ryhtyisin tekemään, vaikka minulla kohtu olisikin. Mutta kohduttomuus sulkee aivan selkeästi pois sen mahdollisuuden, että mahdollisessa uudessa parisuhteessani saisin lapsia. En saa.

Uusia tuutteja odotellessa olen seilannut samankaltaisten ajatusten kanssa. Leikkaushan muutti minut pysyvästi. Jättimäiset rinnat olivat kuitenkin selvä osa minua. On tunnustettava, että yhden kerran peruin leikkausajan ihan siitä syystä, etten ollut varma haluanko muuttua. Syytin työkiireitä, mutta olisi minulla ollut mahdollisuus mennä sinne. En mennyt. En uskaltanut.

Toissa keväänä, kun laihdutin päättäväisesti kesää kohti, ja olin vihdoinkin päättänyt selättää pelkoni leikkausta kohtaan, kävi niin, että leikkaus peruuntui.

Siitäpä sitten riemastuin, ja päätin pistää elämän risaiseksi. Olin ollut monta kuukautta tiukalla ohjelmalla, olin jättänyt suurimman osan hurvitteluista väliin.

Tosin syynä oli lähinnä onneton rakastumiseni, mutta joka tapauksessa.

Sitten, kun sain tiedon siitä, että leikkaus siirtyy ja kaikki suunnitelmat menivät uusiksi, silloin pääsi ihan uusi vaihde elämässä käyntiin.

Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni, ja vanhat tuutit saivat kyytiä. Kunnes loppukesästä aloin olla jo aivan tympiintynyt käytökseeni. Mitkään "iloittelut" eivät kuitenkaan tuoneet helpotusta siihen tosiseikkaan, että olin menettänyt sydämeni miehelle, joka ei minua halunnut.

Tätä jatkui pitkään. Nautin vanhoista tuuteistani, vaikka ne olivat hankalat, aloin tehdä vihdoinkin surutyötä. Päätin päästä eroon onnettomasta rakastumisesta sekä vanhoista tuuteistani. Halusin oikeasti muuttua.

Kun vihdoin pääsin leikkaukseen, olin saanut työstää asiaa vuosien ajan. Leikkauksen jälkeinen elämä on osoittanut, että osaan yhä edelleen hankkiutua hankaluuksiin. Ei siihen tarvita vanhoja tuutteja, vain sama vanha pää. Tunteella elävä pää.

Kaikesta kohelluksesta huolimatta olen muuttunut, olen oppinut sanomaan asioita suoraan ihmisille. Vaikka olenkin solmussa monen jutun kanssa, kaikki osapuolet tietävät olevansa osana tätä tilannetta.

Olen elämäni aikana luopunut aika monista asioista, sekä fyysisistä että henkisistä. Voi olla, että nyt on taas edessä luopumisen paikka.

Yhden asian tiedän jo varmasti.Erehdyin vuoden alussa luulemaan, ettei mies, jonka kanssa tein erään yhteistyösopimuksen, halua nähdä uusia tuuttejani. Tuli yllätyksenä, että hän haluaakin nähdä ne. Tai mikäs yllätys se nyt on. Kukapa ei haluaisi? :)

Vaikka olen todella hankalassa tilanteessa uusien tuuttieni kanssa, olen yllättävän onnellinen. Perin pöljä ihmisenä, mutta valmis vastaamaan teoistani, tulee eteen sitten mitä tahansa. Ja eteenhän tulee. Se on takuuvarmaa.

Huomasin, että minun pitää vaan nyt luopua mahdollisimman monesta asiasta. Kaikista niistä asioista, joihin olen mennyt mukaan silloin, kun elin pätkätyöelämää ja halusin ottaa vastaan kaikki mahdollisuudet.

Olen vuosien varrella lupautunut moneen projektiin mukaan siksi, ettei minulla ole ollut vakituista työtä. En ole tiennyt mikä minusta tulee isona.

Tai kuinka pieneksi haluan tulla.

Nyt tiedän. Olen juuri siellä missä minun pitääkin olla.

Pitikin mennä sanomaan se ääneen

Ai mikä? No, se että MILF saattaa rulettaa. On se kumma, että jos jotain ajattelee, niin seuraavassa hetkessä sitä ollaan sitten korvia myöten tilanteissa.

Jos alkuvuodesta mietin, että millaisen miehen haluan tai että millaista suhdetta en ole vielä koskaan kokenut, niin eikös asioita lapata eteen oikein kahmalokaupalla.

Tässä olisi nyt tätä unelmien miestä tarjolla oikein kaksin kappalein. Sitten olin ajatellut, että millaistakohan olisi olla toinen nainen. Kas vaan. Jos olisin edes yrittänyt OIKEASTI vikitellä varattuja miehiä, ymmärtäisin tilanteen, mutta että ihan puskista työnnetään näitä tilanteita eteen.

Uudet tuutit ovat kyllä osin tekemisissä tämän asian kanssa. En missään nimessä olisi lähtenyt vanhojen tuuttien kanssa parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa minnekään. No nyt tuli lähdettyä. Eikä vain kerran. Höh.

Tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa siltä, että en ollut vain rintani, mutta toisaalta jos minulla olisi ne vanhat tuutit, minua ei olisi arveltu nuoremmaksi, enkä minä (kai) olisi puolestani arvellut naperoa vanhemmaksi.

Aamulla kokeilin pysyykö kynä jo rintojen alla. Ei pysy. Tosi harmi. :)

Alan epäillä että minulta vaihtui myös jotain aivosoluja sillä leikkauksessa. Omatunnon ääni taisi jäädä leikkauspöydälle. Saisikohan sen sieltä takaisin, vai meniköhän se jo ongelmajätteisiin?

Ja mitä tehdä kahdella unelmien miehellä. Varsinkaan kun kumpaakaan ei oikeasti voi saada. Toisesta minut erottaa maantiede, mies on sentäs samanikäinen kuin minä, toisesta ikä ja se että mies on kohtuullisen varattu. Ja jotta soppa olisi täydellinen, minuun on rakastunut mies, joka täytti juurikin 60 vuotta ja hän on myös varattu. Olin luullut että hän olisi se minun varattumies-keissini, mutta en edes ehtinyt kuin ajatella, että voisin kai kokeilla asiaa, niin johan elämä veti maton jalkojen alta.

Taidan olla aikamoisessa kusessa. Varsinkin kun huomaan, että kaikesta huolimatta taidan olla yksiavioista mallia.

Huonompi homma.

Mutta onpahan vuodeosastolla muisteltavaa, jos ei dementia iske sitä ennen.