Arpia?

Kävin poistattamassa tikit tänään. Ei ollut kaikista mieltäylentävintä puuhaa. Olin pelännyt että nännieni tunto häipyy leikkauksen yhteydessä. Ei hätää. Tunto todellakin on tallella. Ulkona pakkasessa kävellessä tunne uusissa tuuteissa on sama kuin imettämisen aikaan. Ne ovat aivan käsittämättömän kylmänarat.

Tikit saatiin kai kuta kuinkin lähtemään rinnoista. Pari arvoitusta jäi. Ajattelin kuinka huonoon kuntoon voi mennä parin antibioottikuurin ja kolmen viikon sairausloman aikana. Ja minulta sentäs vain pienennettiin rinnat. Entäpä jos uusien tuuttien sijaan paikalla olisi pelkät haavat? Jos minulla olisikin ollut rintasyöpä.

Kun ensimmäisen kerran olin jonossa, tutustuin naiseen jolta oli leikattu toinen rinta. Ajattelin, että miksi elämä pisti minut jättituutteineni hänen työkaverikseen. Hän ei yhtenäkään päivänä voinut unohtaa rintoja, koska minun vanhat tuuttini, kuten on tullut mainittua, olivat aika tilaa ottavat.

Katselin maanantaina Täydellisiä naisia ja siinä yhdellä on rintasyöpä. Tänään ajattelin, että onneksi elämä ei ole antanut minulle kestettäväksi enempää fyysisiä kipuja, koska olen niissä aika huono. Minähän kykenen tyynesti kestämään vaikka minkälaista henkistä painetta, mutta nämä kolme viikkoa kipuineen ja pahoinvointeineen, ovat saaneet minut siunaamaan itseäni siitä, etten toistaiseksi ole joutunut pahanlaatuisten kasvainten kanssa tekemisiin. Siis itse. Isänihän kuoli syöpään, joten minä tiedän siitäkin jotain.

Eilen katsoin hetken Unelmien poikamiestä (kyllä, elämäni on melkoisen teeveeorjentaunutta nyt) ja ajattelin, että kun minä olin 29-vuotias, minulla oli kolme lasta, joista vanhin kroonisesti sairas, ja olin menettänyt vanhempani ja aika paljon muutakin. Ja olin käynyt useampaan otteeseen kuvauttamassa oikeaa vanhaa tuuttiani, koska siellä oli jotain ylimääräistä. Lopulta minulta poistettiin rintarauhasta kainalosta. Minua on todellakin siunatti rauhasilla :)

Kävin uusien tuuttien kanssa seurakuntatalolla kokouksessa. Jouduin jotenkin seurakuntavaaleihin ja sitä kautta nuorisotyönjohtokuntaan varajäseneksi. Kokousväen olen nähnyt muutamaan kertaan ja kieltämättä nuorisopastorin hiukan turhan pitkä katse uusiin tuutteihin huvitti minua. Mies huomaisi että huomasin ja yritin olla muina naisina. On kuitenkin melkoisen outoa kun pappi katselee tuutteja. Ihmisiä toki hekin ja varsinkin kun luulen hänen pohtineen mielessään, että eikös tuo nainen ollut isompi silloin edellisessä kokouksessa. Toki ruodin uusia tuuttejani kokouksen jälkeen yhden tutumman naisen kanssa kirkkomaalla. Hän ällisteli suoraan minun pienenemistäni.

Olen menossa ensi viikolla paikalliseen kampaamoon hiustenleikkuuseen ja jo aikaa varatessa tein selväksi ettei minua vaivaa mikään vakava sairaus. Luulenpa, että minun täytyy avautua kampaajalle kokonaisvaltaisesti, koska en halua kenenkään luulevan että olen vakavasti sairas. En vaikka siitä saisinkin kirkkaamman kruunun. En tarvitse sitä.

Olenhan aika kirkas muutenkin 

Kaksi nolla

Aamulla, kun venyttelin sängyssä kipeytynyttä selkääni, huomasin ajatukseni livahtavan miehiin. Hieroin hellästi tuutteja, ne ovat edelleen melkoisen arat. Voi olla, jos suostuisin syömään tarvittavat määrät kipulääkkeitä, ei tarvitsisi natista kivuista :)

Mietin siinä kädet rinnoillani sitä kuinka miehet, joilla on aamustondiksen ilo, asettelevat itseään unentorkkuroissaan ja silloin se iski. Yksi nolla. Miehetpä eivät voikaan tehdä omalle jättitangolleen samanlaisia temppuja kuin me naiset voimme tehdä tuuteillemme.

Lopetin suhteellisen äkkiä itseni hiplaamisen ja syöksyin koneelle. Peniksen suurentaminen googleen ja totesin, että onneksi en ole mies, jolla on ongelmia peniksensä kanssa.

On sitten kyseessä jättitanko (uskokaa pois, sekään ei aina ole mikään taivasten valtakunta - miettikää millainen verenkiertojärjestelmä sen ylläpitämiseksi tarvitaan) tai jos kärsii pienestä peniksestä. Mitä on joku 2-4 cm pidentäminen tai paksuntaminen desilitrojen silikonitäytteiden rinnalla. Ei mitään. Itse asiassa paksuntaminen kyllä olisi huomattavasti järkevämpää kuin pidentäminen.

Kirurgin veitsellähän voidaan tehdä ihmeitä myös naisen sukupuolielimelle (done that, been there), joten kaksi nolla. Itseltäni kohdunpoiston yhteydessä otettiin turhat nahat pois kuleksimasta. Minua oli hoidettu virtsankarkailun vuoksi (kolme syöksysynnytystä), joten oli itsestään selvää, että yhdellä leikkauksella laitettiin kaksi asiaa kuntoon.

Virtsankarkailun hoito oli muuten hupaisaa puuhaa, en ihan kaikille viitsinyt avautua, että yksi vaihe kuntoutusta oli se, että sisääni työnnettiin tanko ja minä sitä sitten puristelin aikani. Ehkä paras kuntoilukeissi ikinä.

En ole niitä ihmisiä, jotka huokailevat kauhusta katsoessaan muodonmuutosohjelmia tai jos lehdissä on kauneusleikkauksista kertovia juttuja. Koen, ettei minulla ole paljon varaa huokailuun, vaikka kummatkin leikkaukset on tehty terveydellisistä syistä. Reipasta parantelua on joka tapauksessa päässyt tapahtumaan.

Juuri tänä aamuna tuntuu hyvältä olla monin tavoin normaalikokoisempi. Uusien tuuttien aiheuttamat kivutkin tuntuvat mitättömiltä. Minun ongelmiini on kuitenkin ollut ratkaisu. Tässä asiassa ei ole tasa-arvoa.

Googlauksen tuloksen hämmentämänä, voin vain vielä todeta sen, että yllättävän moni mies on ottanut omat uudet tuutit ja kääntänyt nahat nurin. Eipä ainakaan tarvitse kärsiä pienestä peniksestä....hmm.

Tuutteja tuulettamassa!

Eilen kävin päiväkahvilla. Kyllä. Nimenomaan kahvilla, koska uudet tuutit estävät tällä hetkellä ns. päiväkahviajattelun. Puhetta uusista tuuteistani kyllä oli, olinhan menossa tapaamisen jälkeen vaihteeksi vilauttamaan haavojani paikalliselle terveysasemalle, mutta tuuttini eivät olleet tarjottimella. Siis konkreettisesti tarjottimella.

Vanhojen tuuttien kanssa oli ongelmana, että kaikissa ruokailutilanteissa ne tuppasivat olemaan tiellä. Jos kävi syömässä seisovassa pöydässä, sai aina varoa, ettei tuutti pyyhkäissyt eväitä mennessään. Kun kumartui ottamaan ruokaa, ensimmäisenä kosketusta oli hakemassa rintavarustus eikä suinkaan käsi, joka ojentui kohti ruoka-annosta.

Sitten kun eväät oli kunnialla saatu lautaselle, pöydässä sama tilanne. Piti aina varoa ettei ole tuutteineen oman tai naapurinsa ruoassa kiinni. Kahvitahrojen kuningatar on kuulkaapas se, kun uittaa tuuttiaan naapurin kahvikupissa. Ei ole kaunis näky, kun ei-imettävän naisen tuutit kostuvat. Siitä on hellyyttävyys kaukana.

Eilen istuin ryhdikkäänä huoltoaseman tuolilla. Ryhdikkäänä siksi, että haavojen vuoksi oli pakko ja tietysti siksi, että kyseessä oli päiväkahviseuran ensitapaaminen livenä. En tainnut ottaa kertaakaan uusista tuuteistani kiinni. En ole varma.

Pari päivää aikaisemmin kävin nimittäin häpeilemättä rintoihini kiinni kesken ruokailun. Tapasin kyseisen miehen jo toista kertaa. Keskustelimme uusista tuuteistani ja hän oli sitä mieltä, että niitä on vieläkin jäljellä. Ja kuinka ollakaan, huomasin piteleväni rintojani. Ruokailupaikka sattui olemaan paikkakunnan parhaimpia. Onneksi ajankohta oli sellainen, että olimme siellä kahden. Ja mies ei ollut asiasta moksiskaan, hän ei aikonut ottaa tuuteistani kiinni, joten hänelle oli aivan sama, jos satuin pitelemään rintojani kesken businessneuvottelun.

Eiliselle päiväkahviseuralle menin kertomaan, että olen pitänyt haavani kuivana pikkuhousunsuojilla. Terkkarissa en asiasta avautunut, kun hoitajat kehuivat haavan hyvää kuntoa. Tulehdushan vasemmassa haavassa on, kudosnesteet tunkevat ulos, mutta kuivana pysyy. Vanhana niksipirkkalaisena keksin hyvinkin äkkiä sen, että pintakuivasidehän siellä pitää olla.

Päiväkahviseurani otti Tenan uusiokäytön tyynesti. Tosin myöhemmin hän lupasi uittaa minua meressä ravunpyydyksenä, mutta en usko sen liittyvän tähän mitenkään. Tosin olen kuullut ravustuksesta, että siinä käytetään mädäntyneitä pyydyksiä. Turha kuvitella, että tässä mitenkään mädännytään vaikka haavat eivät meinaa parantua!

Uudet tuutit ja uusi tyyppi on nyt testattu kovissa olosuhteissa paikallisen huoltoaseman kahviossa. Sinne ei osunut yhtään tuttua, jolle olisin voinut avautua uusista tuuteista tai tyypistä, joten siinä mielessä retki oli epäonnistunut.

Jos joku tuttu sattui näkemään minut siellä, uskonpa että hän kiinnitti enemmän huomiota tyyppiin kuin tuutteihin, koska olenhan kuitenkin paikkakunnan tavoitelluin uusiopoikamiestyttö.

Vai meniköhän se nyt ihan niin ?

Takaisin lähtöruutuun

Aamulla, kun katselin peilistä uusia tuuttejani, huomasin palanneeni lähtöruutuun. Turvotus oli laskenut hiukan, ja mitä ihmettä oikea rintani oli alempana kuin vasen. Vasen on edelleen turvonneempi. Tajusin, että olen taas siinä tilanteessa kuin olin kymmenvuotiaana. Minulla on tuoreet tuutit ja olisin niin mielelläni ilman liivejä.

Neljännen luokan kevätlukukausi oli yhtä helvettiä, kun koulun ensimmäiset tuutit päättivät ryhtyä törröttämään juuri minun paitani alla. Tuoreet tuuttini aiheuttivat keskustelua ja liikehdintää jo tuolloin. Poikien mielestä heillä oli täysi oikeus tulla tutkimaan tuuttejani välitunnilla. Näin ollen välituntini kuluivatkin varsin liikunnallisissa merkeissä, koska sain juosta poikia karkuun koko ajan. Opettajat varmaan ajattelivat, että iski se liikunnanhimo tuohonkin vetelään nuoreen naiseen.Osan ajasta vietin varsin viehättävässä tyttöjen vessassa, jossa murhaavat katseet eivät olleet mitenkään vähäisiä. Juoksuharrastukseni ei ollut jäänyt huomiotta tyttöjenkään parissa.

Samana keväänä äitini yritti ehdottaa minulle, että mentäisiin Valintataloon ostamaan rintaliivejä. Loukkaannuin moisesta törkeydestä suunnattomasti ja lukittauduin viikonlopun ajaksi omaan huoneeseeni. Kun kesäloma vihdoin koitti, sai rintani vihdoin rauhan. Tai luulin niin.

Kotona kukaan ei uskaltanut enää edes vihjaista, että minä pukisin päälleni rintaliivit ja niinpä keikuin tuutit törröttäen kesäisillä laitumilla. Hyppelin twistiä, äitini on varmasti purrut sisällä ikkunan takana kättään, kun on katsellut kuinka tuuttini hyppelehtivät mukana.

Sitten lähdin pahaa-aavistamatta äidin kanssa Helsinkiin. Kauhukseni tiemme päätyi lopulta Valintataloon. Äiti pakotti minut mukaansa rintaliiviosastolle, valitsi puolestani vaaleanvihreät ja vaaleansiniset rintaliivit. Kassajonossa hän kailotti suureen ääneen, kuinka olemme ostamassa ensimmäisiä rintaliivejä yhdessä. Kas, meidän naisten hyvät käytöstavat ja kainomielisyys on jo sieltä peräisin.

Bussimatka takaisin Vantaalle oli jäätävä. Päätin mielessäni, että missään nimessä en laittaisi rintaliivejä päälleni. En silloinkaan halunnut tehdä mitään, jos joku tulee käskemään.

Tuli heinäkuu, olimme lähdössä veneilemään ja sain yllättävän kutsun ystäväni mummolaan. Menin sinne aivan innoissani, koska mukaan oli tulossa poika, johon olin suunnattoman ihastunut. Poika oli ystäväni isoveljen kaveri.

Yllätykseni oli suuri, kun vuotta vanhempi ystäväni esitteli minulle rintaliivejään ja kysyi millaiset minun liivini olivat. Epäilin jo tuolloin salaliittoa, mutta rakkauden sokein silmin en huomannut, että olin astumaisillani ansaan.

Vietimme viikon mummolassa, mummo pisti sinä aikana otsatukkani ojennukseen. Hänen mielestään silmien piti näkyä Joka aamu mummo liimasi otsatukkani otsaani kiinni kahdella valtavalla pinnillä. Voi olla, että myös hän olisi halunnut valjastaa pomppuilevat tuuttini, mutta ei kyennyt sanomaan mitään.

Minulla muuten tuppaa aina olemaan hiukset silmillä. Vaikka ottaisin millaisen kampauksen ja kuinka yrittäisin huolehtia siitä, niin kohta olen hiukset silmillä. Siitäs sait mummo! Minua ei pinneillä pidätellä!


Kesäisen kuvan varjoista voi päätellä, että rintaliivit olisivat ilahduttaneet matkaseuruetta. Minun katseeni on tiukasti kiinni pojassa, johon olin ihastunut.

Ihana viikko vierähti kohti loppuaan ja viimeisenä iltana ystäväni tuli luokseni ja sanoi, että poika johon olin ihastunut, oli sitä mieltä, että minun olisi syytä käyttää rintaliivejä. Siinä se tuli. Astuin lopullisesti ansaan ja päätin pukea mukaani tungetut liivit päälle. Menin keimaillen ruokapöytään ja sosiaalisen hyväksynnän syvä myötämielisyys lankesi ylleni. Hymyilin pojalle ja hän hymyili takaisin.

Myöhemmin veneretkellä sain tietää vehkeilevältä kolmikolta, että äitini oli ehdottanut ystäväni äidille, jos tyttö saisikin minut käyttämään rintaliivejä, koska itsekin käyttää.

Mokomat katalat petturit, olin sitä paitsi antautunut pussailemaan pojan kanssa hytissä! Moninkertainen petturuus. Ennen veneretken loppumista jäin vielä kiinni pojalle siitä, että minulla oli kuukautiset. Asiasta ei tietänyt kukaan muu kuin minä. En ollut mitenkään avautuvaa tyyppiä silloin. Onneksi olen päässyt vaiteliaisuudestani eroon: kerron kaiken mitä kukaan ei koskaan halua edes kuulla ;)

Tyttärieni kohdalla oma kärsivällisyyteni ei ole ollut yhtään äitiäni parempaa luokkaa. Itse tein niin, että ostin jokaiselle liivejä valmiiksi. Katselin aikani sitä, kun ne eivät ilmestyneet päälle ja lopulta käytin jokaiselle samaa fraasia: ”Ei tarvitse tulla sitten minulle sanomaan, etten ole tarjonnut rintaliivejä käyttöösi …”

Jokainen on astunut samaan ansaan. ”Miten niin?” ”No, jos käy niin, että rinnat alkavat roikkua sen takia, että et älyä käyttää liivejä rintojen kasvuvaiheessa, niin saat syyttää siitä ihan itseäsi.Muutama silmänmuljautus, katseen kohdistuminen minun vanhoihin valtaviin, ei niin kiinteisiin ja taivaita kurkottaviin jättituutteihini, on saanut kolme tytärtä kummasti toisiin aatoksiin liivittömyyden ihanuudesta. Kumma juttu, miten vahva on esimerkin voima!

Nyt olen siis itse jälleen lähtöruudussa. Uudet tuutit odottavat tukijaansa. Tosin kukaan ei ole kai vehkeilemässä minua vastaan ja pakottamassa minua pitämään liivejä. Haluan ihan itse pistää tukiliivit kehiin. Sama vallaton tyttö minussa, joka ei ole kymmeniin vuosiin saanut kokea tätä tuoreiden tuuttien huumaa, se haluaisi kulkea vapaana tuutit tuulta halkoen.

Mutta ehkä ensi kesänä, kunhan puolen vuoden muotoutumiskausi on takana. Tulevaisuudessa omat tyttäreni saavat solmia salaliittoa siitä, kuinka saadaan muorille säädylliset rintaliivit päälle.

Sehän nähdään. Minua ei määräillä :)!

Varovaista ulkoilua

Kävin eilen uusien tuuttien kanssa ulkona. Ihan ulkona syömässä. Mentiin tyttärien kanssa paikalliseen pizzeriaan, jonka omistaja on myös vuosien varrella osallistunut ahkerasti tissikeskusteluun. Lähinnä kai siksi, että hänellä on töissä nainen, jolla on myös Dolly Parton -syndrooma.

Ennen ulkoilua päätin raaskia pestä itseni. Likaisena olemisen ylellisyys kuuluu muuten yhtenä oleellisena osana ainakin minun sairauslomaani. Ei tartte pestä hiuksia, senkus vetää väärä lääkitys pipan päähän ja haisee.

Nyt kuitenkin yleisen järjestyksen vuoksi, kävin peseytymässä ja huomasin muutaman merkittävän eron vanhojen ja uusien tuuttien välillä. (olen siis käynyt pesulla leikkauksen jälkeen aikaisemminkin, en sentäs niin paatunut ole).

Huomasin pyyhettä asetellessani, kuinka näppärät vanhat tuutit olivatkaan olleet. Niillä sai helposti pyyhkeen pysymään päällään. Kylpytakkiin ei oltu tarvittu vyötä, koska olin vain läväyttänyt tissit kankaan päälle ja siinähän ne pysyivät. Uusien tuuttien kanssa ei ole puhettakaan, ainakaan tässä turvotuksen vaiheessa, että niiden alla pysyisi mikään.

Olen vuosien varrella vitsaillut kuuluisaa kynätestiä: "Mitäs, jos rinnan alla pysyykin kokonainen penaali?" Minun tapauksessani sinne olisi mahtunut ja napakasti pysynyt isompikin naisten käsilaukku. Vaan ei enää. Nyt ei kyllä pysy se kynäkään. Tosin, jos ei olisi noita haavateippejä, kynä saattaisi pysyä kiinni vasemman puolen melkoisen ikävästi repsottavassa haavassa.

Niin. Vasemman rinnan kanssa ongelmia. Sen haava ei pysy kuivana, koska kudosnesteet pukkaavat pihalle. Eilen sitten vaan mietin, että toiset hankkii arpitatuointeja isolla rahalla, minä saatan saada melkoisen makean arpitatuoinnin ihan kaupanpäälle. No, sanoivat sairaalassa, että on olemassa hyviä arvenhoitotuotteita. Katellaan.

Jos laittaisin tähän kuvan vasemman rinnan haavastani, kukaan ei koskaan uskaltaisi mennä leikkaukseen. Mutta enpä nyt laita. Saatte mielikuvitella sen itse. Sanotaanko näin, että viime perjantaina, kun kävin vilauttamassa keskussairaalan ensiavussa uutta tuuttia, niin haavan putsannut punaisen läikikäs nuori mies (sairaanhoitaja) oli pyörtymisen partaalla ja arveli että saattaa olla pikkuisen kipeä. On. Sitä ei käy kieltäminen. Voi olla, että hänen heikotustaan lisäsi se, että mainitsin hänelle, tai oikeastaan vanhimmalle tyttärelleni (joka oli kuskina), että varoilta tulehdukseen annettu lääke todellakin aiheuttaa ripulia.

Hoitaja siis kyseli lääkityksestä. Siksi kerroin asiasta. Olisin kyllä saattanut kertoa muutenkin. Minun smooltookkinihan on tunnetuksi hienotunteista ja sujuvaa.

Olin vain niin ilahtunut siitä, että antibiootti aiheutti ripulia, koska kipulääke aiheuttaa ummetusta. Eli kaikki pelasi jälleen.

Olin siis kuivaamassa itsenäni suihkun jälkeen, pyyhe ei siis pysynyt päälläni ja huomasin toisen eron. Ennen piti hiustenkuivaamisen lisäksi kuivata vanhojen tuuttien alapuolet. Ne kun eivät ihan itsekseen kuivuneet. Vuosikausia käytin talkkia rintojen välissä ja alla, jotta ne olisivat pysyneet kuivina, varsinkin kesäaikaan.

Kuivittelun jälkeen laitoin päälle liivit, joiden koko on 85-DD eli ei ihan pienemmästä päästä, mutta turvotuksen tässä vaiheessa oikein sopivat. Ja ei muuta kuin hipsimään pizzeriaan.

Omistajalle vilautin puseron kaulusta ja totesin että leikkaus on tehty. Johon hän "voi kun on pieneksi leikkasivat, kunhan vaan ei alkaisi kaduttaa", johon minä vaan totesin, että nyt pitää pienentää itseään sitten muualta.

Todellakin. Nyt ei valahda rinnat lattiaan, mutta mahani yllättäen näyttää paljon isommalta kuin ennen. Se tosin on iso. Sitä ei käy kieltäminen, mutta sen saa omin konstein pois. Ja voihan siinäkin käyttää veistä, jos niikseen tulee :).

Joka tapauksessa 85-DD on minun rintakehälläni tällä hetkellä huomattavan pienet rinnat. Se ehkä kertoo jotain siitä mitä vanhat tuutit edustivat. Yleensä tupataan sanomaan että 85-DD on isorintainen :).

Söimme, aiheutimme pahennusta puheillamme kuten tavallista. Nuorin tytär (14v) olisi halunnut vaipua pöydän alle siinä vaiheessa, kun keskustelu kääntyi rintoihin ja siihen kuinka moni meistä voi purra omia nännejään. Varmaan vain nyt muut kuin minä. Ennen sentäs pystyin olemaan nännit vastakkain ihan itsekseni.

Keskustelun taso kertoo siis sen, että vanhimmat tyttäreni (17 v ja 18 v) ovat tottuneet myös he puhumaan rauhasistaan aika rennosti. Rinnat ja naisihmisenä oleminen ei ole mikään ongelma meidän perheessä. Nuorinkin on jo jotenkin toipunut siitä, että jostain ne C/D-kupit vaan tupsahtivat hänenkin rintakehälleen. Säkkiin pukeutumisen aika on ohi.

Kun lähdimme ulos ja ärrän kautta kotiin, alkoi uusia tuutteja jo kirvellä ja juimia. Minä sitten kävelin keskustassa reippaasti kädet rinnoilla. Kukaanhan ei ollut liikenteessä, hiljainen maalaiskuntakeskus, joten tuin rintojani kuten "vanhoina hyvinä aikoina", kun yritin ottaa juoksuaskelia. Oli pakko pitää rinnoista kiinni jos aikoi juosta. Jo ihan näkyvyyden kannalta.

Kun pääsimme paikallisen kuppilan kohdalle, huomasin, että kappas, ikkunapenkit täynnä ja olen koko matkan ärrältä sinne pidellyt rintojani ihan liveyleisön edessä. Harmi, että jäi se väärä lääkitys pipa himaan.

Illalla kudosnesteet tunkivat ulos haavasta. Ei kaunis näky, tunnustan sen ihan avoimesti. Mutta kyllä ulkoilu teki sittenkin hyvää.

Kun nyt istun kirjoittamassa tätä tekstiä, ryhtini on kyllä aika komea. Ei enää mitään rönötystä koneella. Ei voi.

Ennen niin nöyränä tyttönä kuljin huonolla ryhdillä ja niska köyryssä. Nyt sitä mennään rinta rottingilla eteenpäin. Pakko, sattuu muuten liikaa.

Uudet tuutit ja nokkavuus, siltä se varmasti näyttää, kun tällä ryhdillä kylillä kulkee.

Nyt tuutit tuuletukseen. Olohuoneen sohva kutsuu.

Muisteluja vanhoista tuuteista

Ennen leikkausta kävin mammografiassa. Olin saanut sitä nautintoa kokea useampaan otteeseen, koska joka kerta, kun olin menossa muka leikkaukseen tai kun piti tutkia kasvattamani kasvaimen tilaa, pääsin mammografiaan. Aivan kuin olisin ollut vailla sitä, että muutenkin kipeät tuuttini tungetaan kahden levyn väliin litistettäväksi. Auts!

Viimeisin kuvaus oli maaliskuun alussa ja osasin jopa nauttia siitä. Tiesinhän, että se olisi vihonviimeinen kerta, kun niiden kanssa joutuisin venymään.

Ilokseni paikalla oli kaksi röntgenhoitajaa, harjoittelija ja ohjaaja. Riemua oli kaksinkertaisesti, kun sain hinata hikisiä rintojani edestakaisin. Ohjaajan huolena oli se, ettei kaikki mahtuisi kerralla kuvaan, vaan jouduttaisiin tuhlaamaan levyjä vain sen takia, että tuuttini eivät olleet standardinmukaiset. Ilmeisesti mammografian keksinyt insinööri ei ollut tissimiehiä? Muutenhan litistyslaite olisi huomattavasti isompi! Jos miesten penikset kuvattaisiin samanlaisilla vehkeillä, joku keksisi hetkessä laitteen, jolla ei todellakaan puristella tavaroita litteäksi kuin pannukakku!

Kuvaussessio saatiin sitten päätökseen ja samalla tajusin, että seuraavat kerrat tulevat olemaan yhtä helvettiä. Nythän vaan tempaisin lihat tiskiin, kai sellaisia valtaisia lolloja oli suhteellisen helppo kuitenkin asetella vaikka mikään nautinto se ei todellakaan ole. Miten olisi uusin tuuttien laita? Miten niiden kanssa toimitaan? Aika näyttää.

Röntgenlääkäri halusi vielä hinkata arpeani ultralla minuuttien ajan, koska kasvaimen poistamisesta jäänyt kohta oli jotenkin epäilyttävä. Kylmässä huoneessa, eivät niin pienet nännini, osoittivat huomattavaa (ei niin asiaan kuuluvaa) terhakkuutta.

Siinä sitten vanhat tuuttini velloivat puolelta toiselle kuin pomppulinna ja yritimme kaikki osapuolet säilyttää potilas-hoitaja-lääkärisuhteen kliinisenä. Saimme keikan jotakuinkin kunnialla läpi ja pääsin kasaamaan itseni takaisin push-uppeihin.

Kun kuppikoko on pahimmillaan luomu-F, voitte uskoa, että push-uppia kyllä tarvitaan. Kun kerran olin laittanut push-upit päälleni, en voinut enää ottaa niitä pois. Sen jälkeen kaikki normaalit liivit tuntuivat naurettavan ei-tukevilta ja minusta tuli rintojeni kantoväline.

Rintani elivät omaa julkista elämäänsä minun rinnallani, tai siis rintakehäni päällä. Vuosien ajan olemme ystävieni ja perheeni kanssa puhuneet rinnoistani kuin jostain erillisestä osasta minussa.
En osannut enää mitenkään peitellä sitä, jos minun täytyi vaikkapa kumartumisen jälkeen pistää tavarat ojennukseen. Aloin unohtaa, että se massa joka hyllyi rintakehäni päällä, saattoi olla monelle ihmiselle tabu. Ei rintoja asetella paikoilleen missä sattuu. Ei naiset sellaista tee, joten minusta tuli kai mies?

Ai miten niin? Miehethän ovat jatkuvasti käsipäivää suhteessa omaan sukupuolielimeensä. Päivittäiset kontaktit oman vehkeen kanssa ovat luonnollinen osa elämää: käydään kusella, puretaan paineita, asetellaan tavarat monta kertaa päivän mittaan parempaan asentoon. Rinnoistani tuli minulle samanlainen asettelun kohde.

Tosin, koska ne olivat siinä aika lähellä ja vaatteiden suojaamana, niistä oli helppo keskustella kenen kanssa tahansa ja milloin tahansa. Saatoin rinnoista puhuessani ihan reippaasti tarttua niihin kiinni. Harva mies kuitenkaan kesken keskustelun ottaa kiinni omasta vehkeestään. Tai riippuu tietysti ajasta ja paikasta, sekä keskustelun laadusta.

Vuosien aikana rintani vaan ulkoistuivat minusta ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Pahoin pelkään, että tilanne jatkuu samankaltaisena niin kauan, kunnes olen tavannut kaikki tuttavani ja käynyt heidän kanssa läpi uudet tuutit keskustelun.

Rinnoistani siis riittää puhetta. Ilmoitan samalla, että en sitten antanut kenellekään luovutusta, vaikka meillä oli naisten kanssa puhetta, että jokuset B-kupit minun ongelmajätteeksi lähteneistä rintarauhasista olisikin saanut.

Päivi ja Jaana ovat nyt muisto vain...minulla on kyllä kuvia. Ja saattaa olla, että maailmassa on kolme miestä, joilla on kuva edesmenneistä. Rauhaa heidän sieluilleen. Siis Päivin ja Jaanan sekä luonnollisesti niiden kolmen miehen sieluille. Hallelujaa!

Uudet tuutit

Tilasin uudet tuutit itselleni jo vuosia sitten, mutta toimituksessa on ollut häikkää. Jo kymmenisen vuotta sitten fysioterapeuttini tokaisi yhden niskan venytystuokion jälkeen, että eikös kannattaisi seurausten sijaan hoitaa syytä.

Astelin kotona peilin ääreen ja totesin, että koska syy ei enää kyennyt katsomaan minua silmiin, minun piti ottaa ohjat käsiini ja painua lääkäriin.

Lääkäri vilkaisi minua ovelta ja totesi, että asia on harvinaisen selvä. Ei muuta kuin rinnanpienennysjonoon. Laihtua tosin pitäisi ennen sitä.

Helppo juttu, ajattelin mielessäni. Aikaa kului, ehdin kasvattaa yhden hyvälaatuisen kasvaimenkin rintaani ja poistattaa sen ennen kuin päätin mennä uudelleen lääkärille, joka laittoi minut uudelleen jonoon syksyllä 2006.

Erinäisten yhteensattumien takia hanke viivästyi, mutta nyt vihdoin olen tilanteessa että kuppikokoni on jotain ihan muuta kuin F. Se mikä se on, on aika vaikea sanoa, koska turvotus on kova.

Kun lääkäri otti sairaalassa kääreen, tokaisin ääneen: "Ihmeellistä, ne eivät valahda minnekään!".

Tämä ihmeen kanssa alan nyt elää. Tissituijotuskeskusteluun en ole koskaan oikein voinut osallistua, koska harva ihminen vauvasta vaariin on voinut välttää rintojeni tuijottamista, en ole pistänyt sitä kenenkään syyksi. Kyllä itsekin olen tuijotellut naisten rintoja ja tiedän kuinka noloa se on kun ei voi olla katsomatta vaikka kuinka yrittäisi estää vilkuilut ja tuijottelut.

Itselläni rintojen katselu on liittynyt siihen, että olen uteliaana arvioinut millaiset mahtavat olla omat uudet tuuttini. Olen äimistellyt ihmisiä, joiden mielestä olen lähinnä lääkitystä vailla, koska halusin päästä eroon valtavista rinnoistani. Silikonirinnat ja aidot kolme lasta imettäneet rinnat ovat hiukan erinäköiset kun tuet poistetaan. Silikonit pysyvät siinä missä ovat, luomut (ainakin omani) valahtavat kohti lattiaa.

Sanoinkin tyttärilleni (jotka ovat ilokseen perineet tötterögeenit äidiltään) että saattaisin jopa kestää kaikki nämä selkäsäryt ja niskakivut ja ainaisen eriasteisen tuijottelun, mutta aion vielä joskus riisua vaatteeni.

Viikon kokemuksella voin sanoa että rakastan sitä että nännini katsovat suoraan eteenpäin. Heitä voi joku joskus jopa katsoa silmiin, mutta katsotaanko minua nyt uusin silmin. Sen seuraaminen tulee olemaan mielenkiintoinen retki.

Olinko minä vain rintani?